Kiron mahti

Kiroileminen ei ole hyvästä. Se ei ole suotavaa etenkään meille vanhemmille, jotka toimimme jälkipolven esimerkkeinä. Kiroilemista ei hyväksytä myöskään painetussa sanassa, joten toimittajat saavat pitää huolen siveästä kielenkäytöstään.

Joskus on kuitenkin ihan pakko kiroilla, helvetti soikoon!

Olen kasvanut perheessä, jossa lapset eivät saaneet kiroilla tai istua ruokapöydässä hattu päässä. Kiroileminen oli vain aikuisten juttu. Kirosanaa käytettiin äärimmäisessä tilanteessa, vaikka varsin värikäs karjalaismummoni kirosanan suustaan lipsautti tuontuosta.

Työssäni tulee harvoin tilanteita, joissa kirosana on aivan välttämätön painaa. En itse asiassa muista, että olisin voimasanaa juurikaan teksteissäni käyttänyt. Voin toki olla väärässä, arkistohiiret sen lopulta paljastavat. Sensuuria muistan käyttäneeni jokusen kerran haastateltavan ja lukijoiden parhaaksi.

 

Kirosanoja kuitenkin pelätään turhaan. En usko, että yksikään lapsi tai lukija kirosanasta rikki menee tai traumatisoituu. Onhan kirosanassa sitä voimaa, jota joskus tarvitaan.

Jotkut ystävistäni ovat kertoneet heiltä kirosanan päässeen etenkin synnytyssalissa. Itse en muista, että olisin kiroillut kumpanakaan kertana, kun koin salissa luomisentuskaa.

Lisävoimaa, tarvittua sellaista, kirosanasta kuitenkin tässä taannoin sain. Oli kesämyrsky, satoi ja ukkosti. Ajoin syrjäkylän soratietä eteläisessä Keski-Suomessa. Tie oli kapea ja salamat välkkyivät ylläni. Halusin pian kaupunkiin.

Jouduin kuitenkin tekemään äkkijarrutuksen, sillä tielle oli kaatunut koivu. Yli, ali tai ohi en päässyt. Totesin, että vastaantuleva rysäyttäisi satavarmasti puuhun, sillä hänen jarrutusmatkansa olisi mäennyppylän vuoksi paljon lyhyempi kuin minulla.

Puhelimessani ei ollut kenttää, lähimmästä talosta minulla ei ollut tietoakaan. Radiosta pauhasi hätätiedote, jossa kehotettiin pysymään sisätiloissa harvinaislaatuisen ukkosmyrskyn vuoksi. Minun vaihtoehtoni olivat vähissä, joten ei muuta kuin korkkarit nurkkaan, hätävilkut päälle ja koivua kantamaan.

Ja tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että ei kyseinen koivu mikään jättiläinen ollut. Muutaman vihdan siitä olisi kyllä itselleen joutessaan tehnyt.

 

Myrskyisään tilanteeseen ei himpskatti tai hitsinpimpula sopinut. Se oli tyylipuhdas perkele, kun kukkamekko tuulessa hulmuten siirsin koivua tieltä.

Perkelöinti tuotti suomalaisen sisun kaltaista voimaa taivaan karjuessa yllä. Mielessäni jyskäsi vain, että se perkele taitaa jäädä minun viimeiseksi sanaksi, jos vastaan pyyhältää auto, salama iskee tai viereinen näre nytkähtää nurin. Mutta olisi se ollut komea loppu, perkele!