Kiveen hakattu

Suomalaisten huippu-urheilijoiden tarinoista koostettu Kiveen hakatut valottaa koskettavasti edesmenneiden urheilusankareidemme sielunelämää. Tuntuu kuin lähes kaikilla Jouko Vuolteen ja Arto Terosen laatiman radiosarjan urheilijoilla olisi yksi yhteinen piirre - tietynlainen ääri-ihmisyys.

Tällaiset ihmiset ovat parhaimmillaan puristaessaan itsensä äärirajoille. Siksi huippu-urheilu näyttäytyy heille kotoisana ja turvallisena. Se on yhtäältä keino toteuttaa itseään, toisaalta suojapaikka muulta maailmalta. Kenties itseltäkin.

Sillä kyseisen ihmistyypin äärimmäisyys ei rajoitu vain niihin hetkiin, jolloin paistatellaan valokeilassa tai noustaan sitä kohti. Äärimmäiset tunteet ovat läsnä myös elämän varjoisammalla puolella.

Ääri-ihminen on joko on tai off.

VAIKKA SAAMME varmasti vielä kuulla satoja tulkintoja Mika Myllylän traagisesta elämästä, en voi välttää yhden tekemistä.

Myllylä oli ääri-ihminen.

Hän oli kotonaan laduilla ja Tervanevan suolla. Kilvoitellessaan täysin palkein, tähdätessään absoluuttiselle huipulle, mitatessaan kaiken itsestään. Myllylä sitoutui projekteihin täydellisesti ja toteutti hurjatkin harjoitusohjelmat tinkimättä.

Mutta kun projekti oli ohi ja kultamitalit taskussa - silloin mestarin valtasi aikalaiskertomusten mukaan tyhjä olo. Eikä tyhjän olon käsitteleminen ole Kiveen hakattujen perusteella koskaan kuulunut suomalaisen huippu-urheilijan vahvuuksiin.

Suurin onttous odotti luonnollisesti kilpauran jälkeen. Silloin uutta projektia ei vain löytynyt.

JUHA MIETO kuvasi Myllylää herkäksi taiteilijasieluksi, joka otti ilot ja surut täysillä vastaan.

Siksi tuntuukin pysäyttävältä miettiä, millainen vaikutus Lahden MM-kisojen tapahtumilla on ollut taiteilijasielun psyykkeeseen. Jos pienetkin huolenaiheet saattoivat paisua Myllylän mielessä isoiksi möhkäleiksi, niin mitä tapahtui kun kansallissankari pudotettiin jalustaltaan.

Siitä ollaan todennäköisesti luettu viime vuosina muualta kuin urheilusivuilta. Avioero, rattijuopumus, pahoinpitelysyyte... Näin voi käydä, kun synkkyys kaappaa ääri-ihmisen haltuunsa. Eikä turvapaikkaa enää löytynyt edes kilpaladuilta.

TÄTÄ KIRJOITTAESSA Myllylän kuolinsyy on yhä hämärän peitossa. Arvailu tuntuu typerältä, keskustelupalstojen spekuloinnit tirkistelyltä.

Silti selkäpiitä karmii. Mikä on yhteisön vastuu mestarihiihtäjän vaikeuksissa? Tehtiinkö Myllylästä kohtuuttomasti yhteiskunnallinen hylkiö, vaikka mies ei lopulta rikkonut kuin leikistä kumpuavan urheilun eetosta? Vaadittiinko Myllylältä ensin menestystä keinolla millä hyvänsä ja tuomittiin sitten, kun keinovalikoima ei miellyttänytkään?

Entä onko doping-jorinoiden jahkailu vaikuttanut siihen, ettei Myllylä tuntunut saavan sielulleen rauhaa. Hänen vastauksistaan STT-jutun esitutkintamateriaalissa välittyy muista kuultavista poikkeava nöyryys ja katumus.

Puistattaa. En voi olla miettimättä sitä raadollisinta. Kelpasiko langennut mestari enää edes itselleen?

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.

Uusimmat

Kolumnit

Lyhyet

Kulttuuri osana vanhuuden arkea

Kolumni: Pikaliima paikkaa kevään vauriot

Kolumni: Frozen II: Kysymyksiä ja vastauksia

Suhteellisuudentajua parisuhteeseen

Sprintti vahvisti asemaansa

Lyhyet

Kolumni: Kulutusluottoja markkinoidaan moraalittomasti

Kolumni: Älä ainakaan kirjoita tästä kolumnia

Sami etsii paikkaansa perheessä ja koulussa

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.