Klik. 101 miljoonaa.

Olen ikivanha.

Huomaan sen ominaisuudestani istua tuntikausia mökin terassilla, saaressa, toisaalla. Aallot nousevat ja laskevat, aurinko samoin. Jokainen ohi lipuva vene on nähtävyys, ihmiset neonvärisissä pelastusliiveissään.

Jalan ihokarvat herkistyvät ylös kiipeävästä puutiaisesta. Olen julmuri, leikkaan otuksen kynsillä kahtia.

Näytelmä on hidas, juonessa pysyy mukana. Vesi on jatkumo, sillä on puuskansa. Palokärki lentää kaula mutkalla ja tarrautuu rummuttamaan petäjän rungosta toukat irti.

Hämärä herättää lepakot navigoimaan rakennusta ympäri. Jään odottamaan kuikan merkkiääntä, haluamatta senkään jälkeen erkaantua.

Mutta joskus toisaalta on tultava pois.

Kioskilla näen lööpin, josta katsovat Anneli Auerin silmät. Selvitäkseni henkisestä jet lagista minun on klikattava itseni tähän ulottuvuuteen.

Klik. ”Hirviöalus yllätti auringonottajat”.

Klik. ”Oho! Mikä kaula-aukko, Heidi Klum”.

Klik. ”Tiesitkö! Saatat leikata tomaatin väärin”.

Klik. ”Kenguru poseerasi vehkeet levällään”.

Supermyrskyjä luvassa, tappajapunkit ovat aina vain kamalampia, karhut tuijottavat ihmisiä pahalla silmällä. Inhoa, kauhua. Kohta suomalaiseen metsään uskaltaa mennä vain thaimaalainen.

Urheilija ei saa maalata kynsiään olympiarenkaiden värisiksi. Sateenkaarikin kielletään. Se rienaa KOK:ta, joka on vielä minuakin vanhempi ja toivottomampi. HIFK on hankkinut Tshehovista kummituksen. Don Tami on Tanssii tähtien kanssa -kisan ehdoton suosikki.

Klik. Tässä ulottuvuudessa mikään ei ole tavallista. Tavallinen ei myy.

Yllä oleva oli kolumnin johdanto, vaikka perusteltujen kolumnioppaiden mukaan kolumnissa ei saa olla johdantoa, ei ainakaan noin tylsää ja pitkää.

Vaan tässä on.

Koska siinäkin, mistä haluan lopulta kirjoittaa on kysymys maailmojen törmäilystä. Enkä tästä eteenpäin enää runoile, nyt käytän selkokieltä.

Espanja on tervassa. 16–24-vuotiaista kuusi kymmenestä on vailla työtä. Joka neljäs alle 29-vuotias on syrjäytynyt kokonaan koulun ja työelämän ulkopuolelle. Unicefin mukaan yli kaksi miljoonaa espanjalaista lasta elää köyhyysrajan alapuolella.

Tämän todellisuuden keskellä jalkapallojätti Real Madrid ostaa pelkästään FC Barcelonalle ja Neymarille kukkoillakseen – ei suinkaan omaan tarpeeseensa – 24-vuotiaan ja 81-kiloisen walesilaispojan Gareth Balen 101 miljoonalla eurolla.

Hitto. 101 miljoonaa. Kertyy siinä kilolle hintaa.

101 läsähtää vasten espanjalaisia kasvoja. Real Madrid on tempauksiltaan ja pelaamiseltaan maailman mielenkiintoisin, hulluin ja viihdyttävin urheiluseura, mutta on se pirulauta myös pröystäilevä, piittaamaton ronski ja kuvottava.

Bale on loistava pelaaja, nöyrempi painos Cristiano Ronaldosta.

Hän ei ansaitsisi asemaansa ylilyöntien ME-miehenä.

Tiedän. Sadalla miljoonalla ei Espanjan taloutta pelastettaisi.

Mutta kyse on symbolisesta irvikuvasta, me-teemme-mitä-haluamme -mentaliteetista, asenteesta, jossa mikään ei riitä, jossa pääasia on kerätä klikkauksia, herättää hullujen himo ja huomio, ja jossa me olemme kuninkaita keskiössä. Matoset möyrikööt, missä möyrivät.

Heistä viis.

En tiedä. Taitaa olla aika lähellä päivä, jolloin kahlitsen itseni mökkiterassin keltaiseen tuoliin.

Siinä sitä on hyvä kelottua.

Klikata korkeintaan uusin Nesbö ja Palokan savuinen.