Kohta pidän kai kypärää autossakin

Olen ajanut polkupyörällä noin vajaat 40 vuotta. Ihan tarkkaa vuosimäärää en tiedä. En ole halunnut kysyä äidiltä, koska pelkään vastauksen rikkovan illuusioni siitä, että olin muka lapsena ketterä ja kykenevä touhottaja.

Voi nimittäin olla aika iso kolaus itsetunnolle, jos totuus onkin, että hyppäsin fillarin selkään vasta joskus ensimmäisen vuosikymmeneni lopuilla. Tai jopa toisella!

Sitähän nimittäin uskoo usein joidenkin asioiden olleen voimassa ikuisuuden. Pikku tarkastuksen jälkeen ymmärtää, että ikuisuus voi olla perin mutkikas käsite ja yllättävänkin lyhyt.

Säätilojen kanssa suomalaisten aikakäsite on pahimmalla mutkalla. Kolmen päivän sateen jälkeen puhutaan siitä kuinka koko ajan sataa ja aurinkoa ei ole nähty aikoihin. Helteellä taas noidutaan sitä kun on koko ajan niin hiostavaa. Näin vaikka vasta viime viikolla olisi puhuttu niistä taukoamattomista sateista.

Mutta siis fillarista. Sovitin päähäni tänä kesänä ensimmäistä kertaa pyöräilykypärää. Eihän se kovin nätisti istunut ja tuntui keikkuvan kutreilla kuin jonkinlainen kananmunankuori. Päädyin kypärään siksi, että ajoin Muuramesta Jyväskylään ja arvelin luokattoman heikkokuntoisen tien ja autojen seassa kurvailun olevan kaltaiselleni onnettomuusalttiille yksilölle liian suuri riski.

Ajoin saman reitin useampaan kertaan. Jääköön tarkka lukumäärä sanomatta, jotta lukija voi olettaa summan olevan kovin iso. Jopa valtava.

Yhdellä kerralla lähdin kotoa kuitenkin niin vauhdilla, että kypärä unohtui hattuhyllylle. Huomasin tämän vasta parin kilometrin päässä, enkä viitsinyt kääntyä ympäri. Ajattelin, että onhan tässä nyt jo nelisenkymmentä (vai kolmekymmentä!!) vuotta ajeltu kypärättä. Kaaduttuakin on tullut useaan kertaan, eikä mitään sen kummempaa ole käynyt.

Silti vähän pelotti. Etenkin alamäissä. Että entä jos rengas menee rikki, bussi kiilaa ojaan tai tiehen ratkeaa pohjaton rotko. Ehdollistuminen oli tapahtunut, eikä kypärättä kruisailu tuntunut enää perustellulta valinnalta. Tuntuu tuskin koskaan.

Toivoa kuitenkin saa, etten mene ihan niin pitkälle kuin yksi pariskunta, joka pitää pyöräilykypärää autoillessaankin.

Koin pyöräilykypärän kaltaisen ehdollistumisen talvilajien parissa parisen vuotta sitten. Kaverini flippasi tuolloin jäällä kumoon niin, että kumahdus kuului kai Äänekoskelle asti. Aivotärähdys muutti ystäväni usean tunnin ajaksi kultakalaksi, jolle sain toistella samoja asioita ensiavussa. Että nyt ollaan Jyväskylässä, sinä kaaduit luistimilla ja koira on hoidossa äidilläsi. Tärähdyksestä selvittiin pelästyksellä, kunnioitusta herättävällä kuhmulla ja kypärien myynnin eksponentiaalisella kasvulla ystäväni tuttavapiirissä.

Sanottakoon lopuksi, että huomioliiviä en ole vielä uskaltanut päälleni laittaa. Enkä aio laittaa, vaikka ne ihan fiksuja kapistuksia pikkuväen päällä ovatkin.

En halua kuitenkaan ottaa sitä riskiä, että liivi jäisi päälleni lopullisesti. Jotain rajaa sentään.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.