Koiranelämää

Koiranomistajan pahin painajainen on menettää oma nelijalkainen ystävä. Kun se tapahtuu ulkomailla, itselläni Brasiliassa, huomaa miten paljon lemmikki onkaan auttanut sosiaalisen elämän luomisessa. Koiran kanssa ulkoillessa on luontevaa alkaa jutella toisten ihmisten, varsinkin koiranomistajien, kanssa. Kun turret tekevät tuttavuutta (lue: haistelevat toistensa takalistoja) siinä samalla tutustuu moniin ihmisiin ja kuin huomaamatta myös kielitaito paranee.

Ilman omaa edesmennyttä pikinokkaani olisin monta tuttavuutta köyhempi. Nyt kun mummokoirani kuolemasta on muutama kuukausi, jään edelleen juttelemaan noiden ihmisten kanssa, joihin tutustuin koiran kanssa.

Koiran kanssa tutustuu myös ympäristöön aivan eri tavalla. Harvemmin tulee enää seisahdettua sen puun juurelle, jonka latvassa taannoin huomasin linnunpesän. Muurahaisten marssia ja perhosten lentoa ei tule enää seurattua, kun vieressä ei köpöttele häntää heiluttava seuralainen.

Ilman vanhuskoiraa kävelyvauhti on sen verran nopeampaa, että moni kaunis asia jää huomaamatta. Pitäisikin opetella kävelemään niin kuin koira, pysähtyä ja haistella, ihmetellä ilman kiirettä.

Koiria rakastavalle Brasilia on toisinaan painajainen. Toisaalta täällä on ihmisiä, jotka kohtelevat parasta ystäväänsä kuin kuninkaallista. Näiden ihmisten puudelit käytetään viikoittain lemmikkihoitolassa pestävänä ja puunattavana, kuonosta hännänpäähän.

Koirataksi vie ja koirataksi tuo. Omistaja jää siksi aikaa kotiin. Toisaalta kaduilla näkee laihoja ja likaisia kodittomia koiria. Joko ne on tunteettomasti hylätty tai sitten ne ovat eksyneet omistajaltaan.

Olen monta kertaa haaveillut, että jos voitan lotossa, kerään kaikki kodittomat koirat suojaan ja järjestän niille mukavan loppuelämän.

Valitettavasti lottovoitto on yhtä todennäköistä kuin Suomen pääsy jalkapallon MM-kisoihin. Siihen asti kannan repussa koiranruokaa. Jos kohdalle sattuu koditon koira voin tarjota edes hetken helpotusta.

Viime viikolla näin erään naisen istuvan kadulla kolmen koiran kanssa. Nainen pyysi rahaa mutta valitettavasti taskussa ei ollut edes yhtä kolikkoa. Sitten muistin, että repun pohjalla on koiran nappuloita ja tarjosin ne naisen seuralaisille. Kotini oli lähellä, joten hain niille myös vettä.

Nainen oli ystävällinen ja köyhyydestä huolimatta piti huolta koiristaan. Nolona hän valitteli koiriensa likaisuutta. Hän kertoi, että hänen kotonaan ei ole vettä, joten ei pysty kylvettämään niitä.

Koirat kieltämättä olivat likaisia ja yksi niistä ontui kipeää jalkaansa. Eläinlääkäriin naisella ei taatusti ole varaa. Nämä koira- ja muut eläinkohtalot pistävät aina hiljaiseksi.

Kun tessu kuolee, sydämeen jää koiranmuotoinen tyhjä aukko. Ikävä puristaa välillä niin, että sattuu. Elämä on vähemmän työlästä mutta paljon tyhjempää.

Eräässä aiemmassa kolumnissa kerroin Chico Xavierista, kaikille brasilialaisille rakkaasta meediosta, jonka sanomisilla on täällä painoarvoa. Hän on sanonut, että eläimilläkin on sielu, ja ihminen, joka niitä kaltoinkohtelee ei ole oppinut vielä rakastamaan. Viisaita sanoja.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.