Koko Suomi asuttuna?

Yksi tulevien eduskuntavaalien teemoista on koko Suomen pitäminen asuttuna. Usein ajatusta suoranaisesti puolustetaan, kielteinen kanta taas tulee epäsuorasti ilmi "taloudellisilla järkisyillä" perusteltaessa.

Vaikka ajatus harvemmin esitetään konkreettisesti, se tulee yhtenä ajattelun ulottuvuutena silti esiin mitä erilaisimmissa yhteyksissä, sillä jokaisella suomalaisella äänestäjäkansalaisella on kotiseutuunsa jonkinlainen side, jota yhdelläkään valtaan pyrkivällä poliitikolla ei ole varaa väheksyä. Luonnollisesti "koko Suomi" -argumenttia voi käyttää puolesta tai vastaan, se riippuu poliitikon omasta viiteryhmästä.

MUTTA millaisia vaihtoehtoja historiasta tai ihmisten mielistä avautuu, jos koko nykyrajoin piirtyvää Suomea ei tarvittaisi?

Nettikeskusteluista löytyy helposti yksi Suomen jakolinja: Kehä kolmosen ellei peräti kehä ykkösen pohjoispuoli. Koko muu Suomi on "landea", jossa budjettituilla elävät maalaiset tallustelevat kumiteräsaappaissaan. Tämä linjaus törmää keskusteluissa heti rajoihinsa: pääkaupunki ei vastaa sen enempää Suomen vientiteollisuudesta kuin Suomen henkisestä kansallisperimästäkään.

Konkreettisempiakin rajanvetoja on. Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Suomeksi tuli läntinen ja eteläinen Suomi vinosti Pattijoelta Terijoelle.

Sisällissodassa 1918 punainen ja valkoinen Suomi jakautuivat suurin piirtein linjalla Pori-Tampere-Kouvola-Viipuri. Nykyinen EU:n maataloustukien raja kulkee samalla veljessodan rajalinjalla, samoin kulki myös kyllä- ja ei-äänten merkittävän erotuksen raja Suomen EU-kansanäänestyksessä vuonna 1994.

Poliittis-maantieteellisiin rajanvetoihin voidaan liittää vielä ilmastollinenkin - jokainen talvella Keski-Suomesta etelään autoileva tietää, kuinka ajokeli vaihtuu Salpausselän eteläpuolella.

JOS jakoja haetaan maantieteen sijaan politiikasta, merkittävä aluepoliittinen rajapyykki on pääministeri Urho Kekkosen vuonna 1952 pamfletissaan Onko maallamme malttia vaurastua esittämä ajatus koko maan teollistamisesta. Maalaisliiton projekti 1960-luvulla oli Suomen kehittäminen kokonaisuutena muun muassa korkeakoulupolitiikassa. Kokoomuksessa puolestaan nousi samoihin aikoihin kasvukeskusajattelu, joka korosti riittävän vahvoja yksikköjä taloudellisen kehittymisen moottoreina.

Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä pirstoutuneempana "koko Suomi" on hahmottunut. Yhtä ajattelutapaa tässä kehityksessä edusti vihreissäkin vaikuttaneen Eero Paloheimon 1970-80-luvuilla esittämä visio Suomen seepra/vyöhykemallista.

Nykypäivän Suomessa ehdottoman selkeät alueelliset jakolinjat ovat häviämässä. Talouden globalisaatio ja tiedonsiirron vallankumous poistavat etäisyyksiä ja luovat uudenlaisia jakoja. Entiseen verrattuna Suomi on taantuvien tai muita elinvoimaisempien vyöhykkeiden, keskittymien tai pisteiden saarina ja sirpaleina niin, että kokonaiskarttakuva alkaa muistuttaa juutalaissiirtokuntien sijoittumista Länsirannan palestiinalaisalueille.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.