Kolaus persoonaa kohtaan

Vastikään uutisoitiin, miten masennus vie työkyvyttömyyseläkkeelle asiantuntijatehtävissä olevia naisia. Tämä koskee erityisesti 58-64-vuotiaita naisia, jotka toimivat keskiportaan johtajina.

Uutinen kirvoitti monen huulille kysymyksen, miksi ihmeessä ihmiset eivät enää jaksa työssään, vaikka työ on nykyään siistiä sisätyötä, työpäivät ovat lyhyitä ja lomat pitkiä.

Ihmettelijät toteavat, että ennen kyllä jaksettiin: vaikka työ oli raskasta, olivat silloin miehet - ja naiset - rautaa (ja laivat puuta) kun taas nyt työntekijät ovat lahoa puuta (ja laivat - eli työ - rautaa).

Työterveyslaitoksen erikoislääkäri Kari-Pekka Martimo arvioi Ylen Päivän kasvo -ohjelmassa (15.6.) selitykseksi ihmettelyyn, että väliportaassa ja keskijohdossa työskentelevät naiset jäävät usein kahden kuoren väliin. Tällöin kohtuuttomiakin vaatimuksia tulee sekä työntekijöiltä että pomoilta, mikä voi alkaa tuntua ahdistavalta.

Tämä on yksi pätevä selitys.

TOINEN selitys epäilemättä on se, että nyt työtä tehdään persoonalla. Se kuulostaa mystisemmältä kuin onkaan. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että asiantuntijatehtävissä oma persoona on merkittävä työväline.

Näin on hoiva-ammateissa, opetustehtävissä, johtamisessa, myyntityössä, sosiaalityössä, taidealalla, viihteessä ja niin edelleen. Melkein siis missä tahansa nykyammatissa persoonaa ja työtä ei voi enää tiukasti erottaa toisistaan. Sama tilanne on myös omalla kohdallani juuri tätä kirjoittaessani.

Tutkijoilla on ilmiölle oma nimikin: puhutaan affektiivisesta työstä. Affektiivinen merkitsee tunteisiin liittyvää: työhön kuuluu, että toisessa ihmisessä pyritään herättämään jokin vaikutus tai tunnetila (affekti). Kyse voi olla hyvän olon tuottamisesta, paranemisesta, oppimisesta, aktivoinnista, ostamisesta, viihtymisestä jne.

TYÖKYVYN määrittely oli ennen nykyisiä asiantuntijatehtäviä helpompaa: työkyky oli sitä, että on kova tekemään töitä. Se taas merkitsi, että kätten jälki näkyi selvästi.

Nyt persoonan ja työkyvyn yhteenkietoutuminen tekee asiasta monimutkaisemman. Työntekijän on oltava tekemisessään jatkuvasti kokonaisvaltaisesti läsnä, eikä "kätten jälkeä" ole enää niin helppo todentaa.

Monesta työstä tuleekin - tutkijoiden termein - hunajaloukku. Työ samalla innoittaa ja vetää puoleensa, mutta se voi salakavalasti myös väsyttää, koska työstä on vaikea päästä irti vapaallakaan. Aivoja kun ei voi laittaa narikkaan tuosta vain, jolloin työntekijä on töissä tavallaan jatkuvasti.

KUN työstä ja persoonasta on ollut erottamattomia, tuntuvat työssä koetut takaiskut aikaisempaa raskaammilta. Epäonnistumiset työssä tuntuvat hyökkäykseltä ja vähintäänkin kolaukselta omaa persoonaa kohtaan.

Ei ihme, että moni työntekijä uupuu, kun arvostelu koetaan tällöin kohdistuvan nimenomaan minuutta vastaan - eikä vain työtä kohtaan.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.