Kolme toivetta rekkaria hinkkaamalla

Käppäilin tässä yhtenä päivänä eräästä halpatuotteita myyvästä kaupasta kohti autoani. Mielessä pyöri lähinnä sellaisia ajatuksia, kuin että miksi ostin serviettejä vaikka vanhojakin on liian monta ja mihin ihmeeseen tarvitsen hankkimaani puista avaimenperää.

Avatessani auton ovea viereen tupsahti mies, joka kysyi olenko auton haltija. Mieleen nousi heti kuva toiveita täyttävästä pullonhengestä, joka siis tässä tapauksessa ei asuisikaan pullossa vaan autossa. Rekkaria hinkkaamalla se täyttäisi autohenkisiä toiveita. Kadottaisi esimerkiksi orastavan moottorivian tai täyttäisi tankin ehtymättömällä bensalla.

Vitsailun sijaan myönsin miehelle, että parkkiruudun sininen salama kuuluu minulle. Omistajasuhteen olisi tosin voinut päätellä siitäkin, että olin juuri avannut auton oven ilman sen suurempia voimakeinoja.

Mieleeni tupsahti oitis monenlaista visiota tilanteesta. Että olenko törmännyt johonkin, parkkeerannut väärään ruutuun, jättänyt parkkimaksun maksamatta tai ollut jotenkin muutoin töykeä liikenteessä. Jotain olin nimittäin varmasti mokannut. Eiväthän suomalaiset puhu vieraille ihmisille kuin ääritilanteissa tai ulkopuolisen paineen pakottamana.

Mies jatkoi kysymällä, saako hän tarkistaa yhden jutun. Samalla hän jo kurottikin sisään autooni ja tarttui vilkkuun. Heivasi sitä varovasti kädellään ja totesi: ”Ei. Kyllä se vika sitten on tuossa minun autossani kun siinä vilkku heiluu”.

Sitten mies olikin jo lähtenyt pois. Ei toki kovin kauas, vaan ihan siihen autoni viereen pysäköityyn täsmälleen samannäköiseen Hyundaihin. Siinä me istuimme ripirinnan mustikansinisissä autoissamme – hän pikkuisen otsa kurtussa ja minä hämmentyneen tyytyväisenä.

Rintani täytti ylpeys ajokistani. Että minunpa auton vilkut eivät roiku ja heilu vaan ovat napakasti kohdillaan. Sanovat ”tik-tik” niin kuin kuuluukin ja palaavat käännöksen jälkeen kohdilleen.

Jos autolle annettaisiin herkkuja samalla tapaa kuin tempussa onnistuneille koirille, olisin antanut Hunksilleni namipalan. Tyydyin kuitenkin taputtamaan hellästi sen kojelautaa, sillä en tiennyt mihin nami pitäisi sujauttaa: Hanskalokeroon, takaboxiin vain konepellin alle?

Mietin pitäisiköhän auto käyttää tämän kunniaksi pesussa, mutta ei sentään. Aina on nimittäin riski, että moinen ylistys ja kiitollisuus nousevat auton hattuun ja seuraavaksi vilkku tai joku muu paikka onkin sitten jo rikki. Näin on käynyt nimittäin ennenkin niin Fiatin, Transitin, Mersun kuin Pösö-vainaankin kohdalla.

Sitä paitsi ehkä on syytä katsoa ensin meneekö sininen salamani läpi katsastuksesta – vilkussa ei kai ainakaan pitäisi olla mitään vikaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.