Kolumni: Aikansa lapsi 50 vuoden takaa patistaa ostoon

Beatlesin lisäksi olen hullaantunut lähinnä vain vaimostani.

Liverpoolilainen moppihiuksinen Beatles-yhtye ampaisi elämääni heti hajoamisensa jälkeen. Elän tässä ja nyt, ja isoissa asioissa olen monesti muulloinkin myöhästynyt.

Yhtyeen Help-elokuva esitettiin televisiossa 1970-luvun alkuvuosina ja nimikappale esityksineen löi minua kuin pölkyllä päähän. Sen jälkeen maailmallani ei ole ollut tarvetta olla samanlainen.

Tuo isku kihelmöi vieläkin, ja yhtyeen musiikki on vinyyleinä päätynyt olohuoneeseen sekä cd:nä autooni muun perheen riesaksi.

70-luvun alussa yhtyeen albumeita oli vaikea löytää, kun Kekkosen Suomessa levypisteet olivat harvassa, painokset loppuunmyyty, ja nettikauppaa eivät edes sci-fi-kirjailijat ennakoineet.

Raivoisalla innolla etsin joka ainoan albumin ja singlen.Silti minusta ei tullut pesunkestävää bändäriä. En metsästänyt nimmareita, fanien kirkuna on minusta yhtä typerää kuin karismaattisten piirien kielillä hihhulointi, en heittänyt märkiä kalsareita lavalle, en liimannut kiimaisena julisteita seinälle enkä kasvattanut moppitukka.

Hardcorefani minusta kuitenkin sukeutui.

Julkaistujen laulujen hylätyt studio-otot ovat minulle polku mestariteoksiin. Lähiomaisille riittäisivät kystä kyllin miljoonasti soineet lopulliset versiot.

Sergeant Pepper`s Lonely Hearts Club Band -albumi ilmestyi vuonna 1967 ja nyt psykedeelisen popin perusteoksesta on julkaistu 50-vuotisjuhlapainos hylätyillä otoilla täydennettynä.

Klassinen musiikki säilyy soitossa satoja vuosia. Luulenpa rakastuneeni klassiseen musiikkiin, vaikka sitä ei vielä sellaiseksi kulttuuripiireissä mielletä. Ostan juhlajulkaisun, vaikka albumista minulla on jo kolme versiota, eikä lähiomaisilta tule ymmärtävää hymyä neljännellekään.

Hulluinta tässä on se, että toisin kuin levyä ylistävät kriitikot, pidän albumia ajan lapsena. Se ei ole kestänyt ajan hammasta yhtä hyvin kuin sitä edeltäneet taidepopalbumit Rubber Soul ja Revolver tai myöhemmin julkaistut psykedeliasta riisuttu Valkoinen tupla sekä popsinfoninen Abbey Road.

Psykedeelinen albumi on ajan lapsenakin ihana.

Beatlesin lisäksi olen hullaantunut lähinnä vain vaimostani. Sekin on ollut pitkäjänteistä ja jopa hedelmällistä. Musiikin suhteen olen rytmitajuton ja lahjaton.

En napostellut Beatlesien tapaan sieniä, enkä sotkeentunut heidän tapaansa käydä yhteiskunnallista keskustelua. Silti minä miljoonien muiden tapaan hullaannuin musiikkiin.

Vahvimmin nelikosta meikäläisen elämää sivelee Paul McCartneyn melodinen nerous. Myös hänen Beatlesin jälkeiset levytykset ovat ahkerassa kuuntelussani edelleen. Toki olen ostanut muidenkin soololevyt lp-kokoelmaani.

En ole koskaan ymmärtänyt tai hyväksynyt sitä, miksi yleisesti ihaillaan John Lennonia ja dissataan McCartneyta. Molemmat ansaitsevat arvon. Hyvän myyntimenestyksen ei luulisi nakertavan musiikin taidearvoa.

Miesten vertailua vaikeuttaa lyriikoiden täysin erilainen lähtökohta. Lennon leikitteli Liisa Ihmemaassa -tyyppisesti sanoilla ja dokumentoi lauluihin omaa elämäntilannetta. McCartney on tarinankertoja.

Minulle Beatles oli upea portti paratiisiin nimeltä musiikki. Kiitos loistava sessiomuusikko Ringo Starr, taitavaksi lauluntekijäksi kasvanut George Harrison, nyrjähtänyt humanisti John Lennon ja kaunosielu Paul McCartney.

Minua ei haittaa, että te olette vain ihmisiä puutteineen. Taiteenne ansiosta pieneen sydämeeni on mahtunut paljon enemmän.

Uusimmat

Kolumnit

Lukijapalaute oikaisi väärät tietoni

Netflixissä on vika, joka olisi helppo korjata

Kolumni: Rannetietokone on vain apuväline

Kolumni: Kysykää Matti Nykäseltä jotain, mitä en jo tiedä

Miksi introvertti ei viihdytä?

Rinne suututti paperi- ja sellumiehet

Kakulla on nyt jakajia

Vanhoista elokuvista oppii suomalaisuutta

Kolumni: Urheiluauto pitää naisen nöyränä

Kolumni: Yhdysvalloissa omistajien menestys nähdään yhteiskunnan etuna – toisin kuin Suomessa

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.