Kolumni: Ei urheilun juhlaa, vaan urheilijoiden juhlaa

Urheilussa kyse on ihmisistä hetkessä. Muuten ei jaksaisi koko halvattua sirkusta, jossa on liian paljon rakenteellisia vääristymiä, valtaa ja rahaa ja niiden tavoittelua, kirjoittaa urheilutoimittaja Ilkka Kulmala vielä kerran Pyeonchangista.

Pyeongchangin talviolympialaiset eivät olleet urheilun juhlaa.

Urheilijoiden bileet nämä olivat. Täysin heidän.

Urheilu oli ainoastaan se kylmä kehikko, jonka rajaaman tilan urheilijat hehkuttivat hotiksi ja hitiksi, kuumaksi ja kiehtovaksi – ennen kaikkea itselleen. No joo, ehkä vähän meille muillekin.

Vilkaisen nauhurin laskuria: 27 minuuttia ja 44 sekuntia.

Sen ajan kesti pikaluistelija Pekka Koskelan pyörryttävä monologi Gangneungin ovaaliareenan pätsimäisellä ja ahtaalla haastattelualueella, josta oli happi häipyä hemmettiin.

Koskela oli luistellut uransa viimeisen kilpailun. Nauhurille tallentuivat hänen takaraivomuistonsa, itkunsa, naurunsa, ”takaseinästä läpi” -uhonsa, ison miehen herkkyytensä ja haaveillun pikaluisteluhallin yksityiskohtaiset rakennusvaiheet.

Yksinpuhelusta olisi pystynyt kasaamaan vaivatta koskettavan pitkämallisen henkilöhaastattelun Sunnuntaisuomalaiseen. Nyt se typistyi kuriositeetiksi urheilusivun pikaluistelun päätösjutun häntään.

Oli niin paljon muutakin ja muitakin: sinä päivänä Mika Poutala ja Emmi Peltonen.

Kaikkina näinä ohi heilahtaneina päivinä roima kattaus erilaisia, erikoisia, hauskoja ja hulluja urheilijapersoonia, joista isoon osaan ei voinut olla hurahtamatta.

Ester Ledecka on totaalisen pöllämystynyt hypätessään korkeimmalle palkintokorokkeelle väärässä lajissa. Tshekkinainen oli saapunut Etelä-Koreaan voittamaan lumilautailun parisuurpujottelun (myöhemmin hän senkin hoiti). Nyt Ledecka on laskenut numerolla 26 alppihiihdon supersuurpujottelun sankariksi.

Niin ei pitänyt käydä, mutta olympiatapahtumat heittävät volttia. Ei näitä sijoituksia kukaan päätä tai määrää. Se urheilussa juuri on. Etukäteen et tiedä. Urheilijakaan ei tiedä.

Hollannin Suzanne Schulting tärisee puoli tuntia kuin horkassa, ylitettyään ensimmäisenä maalilinjan naisten kaukalopikaluistelun 1000 metrillä. Korealaisten piti voittaa ja olla toinen, mutta molemmat kaatuivat finaalissa. Schulting voitti ja on täysin sekaisin.

Krista Pärmäkoski tulvii valoa. Oskar Osala nielee kyyneleitä Kanada-tappion jälkeen.

Osala on jääkiekkoilija. Onko jääkiekkoilijoille edes annettu lupa itkeä?

Urheilussa ei sinänsä ole mitään mieltä. Se on yhtä tavoitteiden, tuloslistojen ja mitalitaulukkojen teknokraattista kaaosta, josta muokataan loputon määrä tilastokrääsää, josta itse en vuoden päästä muista mitään.

Kyse on ihmisistä hetkessä. Muuten en jaksaisi koko halvattua sirkusta, jossa on liian paljon rakenteellisia vääristymiä, valtaa ja rahaa ja niiden tavoittelua. Ahneutta.

Kyse on reaktioista, tunteista, tarinoista, joissa voitot ja tappiot menettävät alkuperäisen merkityksensä.

Huippu-urheilun perimmäinen arvo ei ole voittamisessa ja häviämisessä. Ne eivät ole kovin tärkeitä.

Itsensä etsiminen ja mittaaminen ovat.

Maailmaa ollaan luovuttamassa roboteille.

Mahtaakohan se olla fiksu ratkaisu?

Ovaalin pätsissä joku erehtyy esittämään vielä yhden kysymyksen Pekka Koskelalle. Pikaluistelijan vastauksesta kasvaa neljän minuutin ja kuuden sekunnin encore.

Sen kuunneltuani horjahtelen ulos, jossa haukon happea.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .