Kolumni: Hiljainen tappaja on pidätetty

Verenpainetauti, korkea verenpaine. Kauheita jo sanoinakin. Ensimmäisenä sanoja tapaillessa tulee mieleen, että nyt puhutaan keskivartaloa hyvin kehittäneistä miehistä. Niistä liki myyttisistä isännistä, joille makkara on ainut vihannes ja pullo kirkasta perjantai-iltana paras rentoutumiskeino.

Vaan ei puhuta. Puhutaan muun muassa tästä 45-vuotiaasta, jossain määrin ylipainoisesta toimittajasta, joka havahtui miettimään, mistä jatkuvat päänsäryt ja aivosumu johtuvat.

Usein ilmaantuva paineen tunne päässä alkoi jo vähän pelottaakin. Onko pään verisuoni katkeamassa? Viedäänkö minut joku kerta lamppuautolla sairaalaan?

Olin aiemmin sivuuttanut satunnaiset korkeahkot verenpaineeni, eikä kukaan niihin oikein ollut missään kiinnittänyt huomiota, kehotettu vain seuraamaan. Mutta koska mitään seuranta-aikaa minnekään ei annettu, asia aina unohtui. Jotenkin pään tyrkkääminen pensaaseen tuntui silloin fiksulta ajatukselta. Huoh.

Kun lähisukulaiselle määrättiin hiljan verenpainelääkkeet, havahduin ja päätin mitata paineeni kotimittarilla: 155/110. Veti hiljaiseksi ja vei vielä samana päivänä työterveyshoitajalle.

Vastaanotolla tuli itku ja verenpainemittariin omat ennätyslukemat, jotka eivät juuri hellittäneet toisellakaan mittauskerralla. Tällä kertaa seuranta alkoi heti ja lääkäriaika sovittiin alle viikon päähän.

Oikeastaan en lopulta ollut edes yllättynyt. Sukuperimä on vahva – ja se alkaa 40 ikävuoden jälkeen viimeistään puskea päälle – ja oireet olivat varsin selvät, kun pysähdyin miettimään. Ensijärkytyksen jälkeen olin vähän helpottunutkin. Vaivoilla on nimi ja lääkkeet tuovat apua, tilanne on hoidettavissa.

En edes yrittänyt vakuutella hoitajalle, että laihdutan suit sait sukkelaan parikymmentä kiloa, alan himoliikkujaksi ja vaihdan ruoan väriksi pelkän vihreän. Olisin valehdellut hoitajalle, mutta ennen kaikkea itselleni. Tyhjät lupaukset eivät paranna ketään.

Yhdessä siippani kanssa päätimme kuitenkin parantaa elintapojamme sen, minkä pystymme. Lisää lenkkeilyä ja suolan määrä minimiin, kahvia järkevissä mittakaavoissa. Stressistä tuskin pääsen koskaan kokonaan eroon.

Kun nostin asian pöydälle Facebookissa, moni ikätoverini kertoi, että samassa veneessä ollaan. Kaikki, jotka kertoivat, olivat myös lääkehoidossa. Niin olen nyt myös minä.

Todennäköisesti lääkkeet kulkevat mukanani loppuelämäni, ellei jotain radikaalia tapahdu. Asiantuntijan mukaan hyvin harvoin tapahtuu. Hiljainen tappaja ei ole minulle kuitenkaan enää hiljainen eikä ehkä tappajakaan, jos saa toivoa. Sille kelpaa tuulettaa. Liian moni ei kuitenkaan tiedä riskitekijöitään, luulen. Mitatkaa tai mittauttakaa siis paineenne, hyvät ihmiset.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .