Kolumni: Hulppeaa ökyilyä paheksutaan

Nykyisessä mediapuheessa julkkisten, poliitikkojen ja yritysjohtajien on helppo tulla leimatuksi ökykuluttajiksi. Talot, kesämökit, autot, veneet, ja matkat saavat helposti öky-etuliitteen.

Hulppea on toinen näyttävää kulutusta kuvaava muotisana, joka tarkoittaa komeaa tai upeaa. Hulppea on terminä neutraalimpi kuin öky-liite, joka viittaa omaisuuden kasvattamiseen (ruots. öka = kasvaa, kasvattaa) tai öykkärimäisyyteen.

Hulppeaa elämää ihaillaan ja kadehditaan, mutta öky-liitteellä varustettu toiminta on lähtökohtaisesti närkästystä herättävää. Ökyveneen uppoaminen tai ökyauton ajaminen nopeusratsiaan on yleensä vahingonilon aihe. Mitäs ökyilivät.

Koska me suomalaiset reagoimme herkästi näyttävään kulutukseen, kuvittelemme olevamme luonteeltamme erityisen kateellisia. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole.

Hulppean ja ökyilevän kulutuksen paheksunta mediassa kertoo pikemminkin yhteiskunnan tasa-arvosta kuin kuluttajien kateudesta. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa tulo- ja kulutuserot ovat edelleen niin pienet, että vertaamme omaa kulutustamme koko kansan emmekä ainoastaan oman viiteryhmämme kulutukseen.

Toisin on esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, joissa kuluttajien vertailukohteena ovat lähinnä heidän oman yhteiskuntaluokkansa jäsenet. Yläluokan rikkaat ovat näissä maissa elämäntavoiltaan niin kaukana köyhästä työväenluokasta, että he tuntuvat köyhistä suunnilleen yhtä vierailta kuin marsilaiset. Luokkayhteiskunta eriyttää kansalaiset jo varhain.

Pohjoismaissa kansa syntyy samoissa sairaaloissa ja käy samat päiväkodit, peruskoulun ja armeijan. Meillä on perinteisesti vahva konsensuaalinen eli kollektiivisesti sovittu ymmärrys siitä, mitä kuuluu kohtuulliseen elintasoon.

Pitkälti tämän ymmärryksen pohjalta määritellään muun muassa toimeentulotuen ja muiden sosiaalietuuksien suuruudet. Useimmat kansalaiset eivät hyväksy sitä, että henkilöllä ei ole varaa esimerkiksi puhelimeen, internet-yhteyteen tai hygieniatuotteisiin, ruoasta ja vaatteista puhumattakaan. Leipäjonoja pidetään kansallisena häpeänä.

Kulutuksen standardit ovat Suomessa kuitenkin muutoksessa ja elämäntavat ovat parin viime vuosikymmenen aikana alkaneet eriytyä esimerkiksi asuinalueiden ja koulujen mukaan.

Jonkinlainen yläraja kohtuulliseksi ymmärretylle kulutukselle on silti edelleen olemassa. Osaamme paheksua vaikkapa kansanedustajien liiallista taksiajelua, sillä terveen aikuisen säännöllinen taksin yksityiskäyttö on kollektiivisen ymmärryksemme mukaan tarpeetonta ökyilyä.

Monia ihmisiä ärsyttää näyttävästä kulutuksesta uutisoimisen tapa, sillä se nähdään kateuden lietsomisena. Itse näkisin mediapuheen terveenä merkkinä siitä, että eri yhteiskuntaluokkien kulutuksesta voidaan käydä keskustelua eikä eroja vielä pidetä itsestään selvinä.

Jos elämäntyylit ja kulutus eivät eriydy liikaa, yhteiskunnassa voi säilyä keskinäinen ymmärrys ja solidaarisuus. Elintasokuilun pitäminen mahdollisimman pienenä lisää myös yhteiskunnan turvallisuutta.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston sosiologian professori, joka on erikoistunut kulutuksen ja talouden tutkimukseen.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .