Kolumni: Itsetuntoa nakertavia ohittajia riittää kadulla ja ladulla

Tein juttua sähköautoista ja homman sivujuonteena piti setviä nopeasti yleistyvien sähköpyörien lataamista. Pyöräliikkeen lähellä on parinkin ystäväni divarit, joiden suojissa pistäydyn lähellä käydessäni. Niissä tulee myös puhuttua maailmaa paremmaksi paikaksi elää, sekä tuoretta kahveeta tankattua sananmukaisesti lukeneessa ja nähneessä seurassa.

Kirjallisen ystäväni yllätti aktiivinen hyötyliikuntajakso kesäkaudella. Sen vallitessa miehen auto jäi toistuvasti kodin pihamaalle, ja hän polkaisi perinteisellä polkupyörällä töihin. Polkiessaan Kauppakatua/Kävelykatua alakaupungilta yläkaupungille ylämäkeen hänen miehinen itsetuntonsa eräänä aamuna sitten hyytyi.

– Ajoin kelpo tempolla, mutta ohi pyyhkäisi hentoinen nainen todella kevyesti. Ajattelin ensin, että ei ole totta. Sitten uskoin, että ohittajalla oli sähköpyörä. Kyllä söi miestä ja olenkin aika lailla laiskistunut, myönsi kauppias imaisten haikeana sähkötupakkaa.

Kerroin pistäytyneeni sähköpyöriä katsomassa, ja ystäväni muisteli hymyillen ministerin jojoilua sähköpyörän hankintatuen kanssa. Tämä hallitus on toistuvasti tuonut päätöksinä julkisuuteen keskeneräisiä asioita, ja sen jälkeen hampaat irvessä vaihtelevasti kestänyt julkista piiskausta. Sähköpyörät käyvät kaupaksi ilman tukeakin.

Ystäväni paljasti uskonsa myös sähköautojen yleistymiseen. Hän heitti vitsinä, että tulevaisuudessa voisi ostaa sähkösuksetkin. Tämä vitsi puolestaan avasi muistoistani ladun, jonka miehuuteni suojaus oli pyryttänyt umpeen.

Pidän itseäni kuusikymppiseksi hyväkuntoisena. En ole ollut yli 30-vuotisella journalistin urallani sairaslomalla kuin 5 päivää, eikä minulta ole koskaan mitattu kolesterolia. Olen tyypillinen mies, joka kuolla kupsahtaa tyhmyyttään suorilta jaloilta.

Säännöllisessä kuntojumpassani muistan vatsaa sekä selkää kunnolla, pumppaan yli 100 etunojapunnerrusta sekä vedän 15 leukaa (tosin kahdessa sarjassa molemmat!). Kun kehoni on treenini ainoa puntti, niin kertyvä ikäpainorasva vain tehostaa voimaharjoitustani.

Viitisen vuotta sitten ampaisin nuorimman poikani kanssa Keuruu–Multia-laturetkelle. Aktiivisuutemme sattui luistelupäivään. Sujuttelimme ekaa kymppiä 50 kilometrin taipaleesta ja lähestyimme Veikkolan mehutaukoa. Sitä ennen Keuruun suunnasta on ihan napakka nousujakso, ja miehissä päätimme, että se vedetään veren maku suussa ihan täpöllä.

Puolivälissä jyrkkää nousua pulssini käyttäytyi jo maallisen ladun päättymistä ennakoiden, ja tuolloin havahduin takaani kuuluvaan hyväntuuliseen lepertelyyn. Nuori naisääni pyysi kultaansa pistämään saunan lämpiämään, kun paluumatkaan ei menisi enää kuin tunti. Saman tien tämä suksille eksynyt tiimalasivartaloinen Afrodite pyyhkäisi leppoisasti luistellen minun sekä pojankoltiaisen ohi kännykkä toisella korvalla ja sauvat toisessa kainalossa.

– Mikä ihme tuo oli, kysyi edelläni läähättänyt jälkikasvuni.

Huohotin äimänä, että varmaan näitä maajoukkuehiihtäjättäriä, kun heitä sikiää Multian metsissä Hiihtoliitolle murheeksi asti.

Afrodite toki jumalattarena löisi ladulla maajoukkueenkin, ja saattoihan polkijalla olla sähköpyörä. Todennäköisemmin molemmat ohittajat olivat vain kunnostaan huolehtivia nuoria, ja ystäväni sekä minä olemme jo ukkoontuneet. Näinhän tämän maailman oikeasti kuuluukin pyöriä, joutavan kiireen jäädä nuoremmille.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .