Kolumni: Jotain pelastuu elämälle kuolemassa – "Ikimetsässä on elämän kiertokulku"

En ikinä unohda sitä valtameriaaltomaista suruni vyöryä, kun näin Anssin murtuneen isän nostavan arkun syliinsä kirkon kuorista, ja lähdimme sitä yhdessä laskemaan hautaan, kirjoittaa Pertti Perämäki.

Kaikella on vääjäämättä aikansa, mutta en aina koe ihmisen kuoleman hyväksymistä helpoksi. Tapasin nuoren leukemiaa sairastavan äidin. Hän on Hanna Pahlsten, ja häneltä jää paljon kesken sekä kokematta.

Hän ei koskaan tarkista kuopuksen koulusta saamia kotitehtäviä, ei koskaan tapaa esikoisen tyttökaveria, ei huolestuneena valvo, kun pojat viipyvät illalla pitkään reissuillaan, ei osta murkulle partakonetta, ei juhli 15-vuotishääpäivää, ja moni muukin arkielämään kuuluva hetki jää haaveeksi.

Olen kahdesti ollut tyytymätön ihmiselle suotuun aikaan. Serkkupoikani Ville jäi auton alle 14-vuotiaana. Lahjakkaan kiekkojunnun viimeiset sanat olivat: ”Nyt pojat mennään tien yli.” Ville ei saanut muistometsää, mutta hänen munuaisensa saivat uudet omistajat. Silti olin hillittömän turhautunut nähdessäni omaisten suuren surun.

Kummipoikani Anssi oli vaikeasti vammainen. Poika ei parina elinvuonaan juuri kotiin päässyt. Kun sydäntä hoidettiin, kärsivät keuhkot sekä maksa, ja päinvastoin. Lopulta poika irrotettiin laitteista ja hän sai hiipua äidin syliin. Tämän tähtiin kirjoitetun kohtalon tarkoitus ei koskaan aukea minulle.

Anssin vanhemmat ovat elämässä saaneet monta kovaa kolhua ennen pojan kuolemaa ja sen jälkeenkin. Mutta he ovat rakkaudessa lujasti toisiinsa kasvanut kaksikko. Tällainen surutyö ei pääty. Siitä on tullut osa arkea, jonka ohessa voi olla myös onnellinen. Mutta itse en ikinä unohda sitä valtameriaaltomaista suruni vyöryä, kun näin Anssin murtuneen isän nostavan arkun syliinsä kirkon kuorista, ja lähdimme sitä yhdessä laskemaan hautaan.

Hannan puoliso ja kaksi lasta elävät elämänsä tähän mennessä haastavimpia hetkiä, ja erityisen raskas taakka on hänen äidillään Marja Niemelällä. Hän kantaa surua äitinä sekä mummona. Toivon sydämestäni Hannalle ja hänen läheisilleen jaksamista.

Hannalla on jopa elinikäiset ihmissuhteet sekä vahva turvaverkko lohduttajana. Ystävien lahjan myötä Hannan loppuelämästä tuli julkinen. Ystävät aloittivat Hannan suostumuksella muistometsän hankintaan liittyvän nettirahakeräyksen. Palsta suomalaista ikimetsää saa nimensä leukemiaan menehtyvästä luonnonsuojelijasta, ja kuolema on tunnetusti kova kauppamies. Keräys vetää hyvin ja luojan kiitos, että jotain pelastuu elämälle, kuten Villen munuaisillakin. Tällaiseen suruun en järjellä löydä tarkoitusta.

Tämä keräys kertoo paljon ikuisesti nuoreksi jäävän ihmisen ja hänen läheistensä arvoista. Hanna on suojellut luontoa 32-vuotisen elämänsä aikana, ja ikimetsässä on elämän kiertokulku.

Omassa elämässäni ei ole vastaavaa kaikkia hyödyttävää leimallista toimintaa. En ole hyödyllisen seuran, yhdistyksen tai yhteisön jäsen. Panin alulle suurperheen, olen ollut jälkikasvua luotaamassa aikuiseksi, olen kuntoillut, elänyt avioarkea, lukenut dekkareita, tehnyt työtä ja kerännyt lp-levyjä.

Minulla ei riittäisi tosi ystäviä edes arkun kantajiksi. En ole omalla elämiselläni ansainnut sellaisia. Olen vähän kuin se pimeän laakson itsekäs vaeltaja, joka ei mitään pelkää, kun on laakson v-mäisin mies.

Hanna toivoo, että toimimme ilmastonmuutosta ehkäisevästi ja annamme tilaa pehmeille arvoille. Hänen sielunsa todella ansaitsee muistometsän läheisten muistelupaikaksi, ja meidän kaikkien avoimesti vaellettavaksi. Niin ja lapsenlapsillammekin on oikeus Suomen neljään vuodenaikaan.