Kolumni: Kaason rooli stressaa, mutta on ylpeiden aihe

Häät ovat ihania, valloittavia ja tärkeitä juhlia. On aina kunnia saada olla osa niitä. Häiden järjestäminen on kuitenkin rankkaa puuhaa, sen olen tänä kesänä saanut tuta, vaikka omat häät ovat korkeintaan pilke silmäkulmassani.

Kaksi ystävääni antoivat minulle valtavan ylpeydenaiheen pyytäessään minua kaasoksi viime talvena. Häät olisivat peräkkäisinä viikonloppuina. Itkin kotini sohvalla liikutuksen kyyneliä – todellako te näette minut henkilönä, jonka käsiin haluatte laskea tämän valtavan vastuun elämänne tärkeimmän päivän onnistumisesta?

Totta se oli. Ja niin alkoivat järjestelyt.

Morsiamet suhtautuivat häiden järjestelyyn hyvin organisoidusti, ja takapakkeihinkin pienen alkukriisin jälkeen aina rakentavasti ja ihailtavan tyynesti.

Mistä kummasta minä sitten sain häästressin?

Ensin vaihdeltiin vähän häihin liittyviä, satunnaisia viestejä, olihan h-hetkeen vielä puoli vuotta. Muutama viini-ilta järjestettiin ihan vain häiden fiilistelemistä varten. Innostus oli suuri.

Matkan varrella eteen tuli pari kriisinpoikasta, joita ratkottiin yhdessä kaasojen ja morsiamen kanssa.

Mitä lähemmäs päivä tuli, sen painavammalta kaason viitta harteillani tuntui. Sitä enemmän viestejä oli eri pikaviestiryhmissä, ja sitä enemmän pihalla olin kaikesta. Ei suinkaan siksi, että hommaa oikeasti olisi ollut paljon, kuviteltu vastuuni se vain painoi. Huomasin, ettei minusta ole kantamaan niin suurta roolia isojen juhlien järjestämisestä suurpiirteisenä ja hajamielisenä. Minulla ei ole organisointikykyä, keskittymiskykyä tai muita kaason superkykyjä.

Noloin hetki oli, kun en vielä kuukautta aiemminkaan muistanut moneltako ystäväni häät alkavat.

Painin asu-, puhe- ja ajanpuutekriisien kanssa läpi kesän. Itse hääpäivänä edessä oli liuta käytännön tehtäviä: paimensin vieraita parhaani mukaan, jotta pitkään suunnitellut asiat onnistuivat. Kohensin morsiamen mekkoa ja kampausta, yritin pitää lukua siitä, missä mikäkin tavara on säilytyksessä. Riittämättömyyden tunne pulpahti pintaan. Voi, miksen ehdi olla monessa paikassa samaan aikaan? Aamulla mietin, että minne hiivattiin vein morsiuspuvun, kun se kevyempi iltamekko vaihdettiin. Entä jos se on kadonnut ikuisiksi ajoiksi, ja se on syytäni?

Ystävistäni kumpikaan ei missään tapauksessa pääse kategoriaan ”hirviömorsian”. Amerikkalaisittain bridezillaksi kutsutaan morsiamia, jotka sekoavat häiden järjestelystä ja muuttuvat hirviöiksi niin tulevaa puolisoaan kuin muitakin kohtaan.

Ehei, meillä kaikki sujui, ja ystävyys säilyi, ellei jopa syventynyt. Kauhukertomuksia kuulleena voin olla enemmän kuin tyytyväinen.

Sain olla kaasona oma itseni. Sellainen saan olla myös ystävyyssuhteissamme. Mistä vaatimukset täydelliseen ellei jopa parempaankin suoritukseen oikein kumpusivat, kun sitä ei kukaan minulta vaatinut?

Kun on osittain omissa käsissä se, että yksi morsiusparin elämän tärkeimmistä päivistä onnistuu, alkavat jalat tutista. Suurpiirteisenä ihmisenä en osannut kiinnittää huomiota kaitaliinan oikeaan sävyyn.

Ristiriita sen välillä millainen olen ja millainen minun mielestäni tärkeänä hetkenä olisi syytä olla, aiheutti valtavat paineet. Entä jos mokaan jotakin ratkaisevasti? Entä jos en tehtävieni hoidossa vastaa odotuksia? Entä jos puheeni onkin nokkeluudessaan enemmän loukkaava kuin viihdyttävä?

Minä en kai kerta kaikkiaan vain ole kaasoihminen. Asian myöntäminen ei tietenkään poista ylpeyttäni ystävistäni ja heidän upeista juhlistaan. Kaikesta stressistä huolimatta rakkaiden ystävien onnea ihanampaa ei liene.

Onnea jokaiselle rakastuneelle ja rakastavalle sielulle, joka tänään astelee alttarille tuleva puolisonsa vierellään.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .