Kolumni: Kenkään ei ole kolhuille immuuni

Jos olisin itseäni viisaampi, sijoittaisin tähän tilaan pelkästään The Kinks -yhtyeen laahaavan klassikon Celluloid Heroesin lyriikan. Tekstin, jossa puhutaan tähdistä, Hollywood Boulevardin hauraista movie-enkeleistä.

Greta Garbosta, joka kätki heikkoutensa kovan ulkokuoren taakse. Bette Davisista, joka oli rakastettu ja yksinäinen. Marilyn Monroesta, jonka olisi pitänyt olla rautaa tai terästä, mutta joka oli vain verta ja lihaa.

Siinä olisi kaikki tästä aiheesta.

Mutta kun nämä maksavat minulle palkkaa siitä, että ihan itse kehittelen jotain hataraa, mennään sitten sekundaarisella viritelmällä.

Oli aikoja, jolloin ajattelin, että maailman huipulle päässyt urheilija on jumala.

Vielä 1995 pidin Jonathan Edwardsia puolijumalana. Britti kolmiloikkasi pieni risti kaulassaan yhä voimassa olevan ME:n 18,29. Hän vaikutti särkymättömältä, sunnuntaisin hän ei urheillut, koska pyhitti pyhät uskonnolle. Kirjoitin kolumnin, jossa uhosin lopettavani urheilutoimittajan urani, mikäli Edwards kärähtää dopingista.

Sittemmin huomasin laittavani kädet ristiin.

Edwards ei jäänyt dope-nalkkiin, mutta rikkoutumaton hänkään ei ollut. Hypyt hypättyään mies vajosi henkiseen ja hengelliseen kriisiin. Hartaasta uskovaisesta tuli ateisti.

Sittemmin hän lankesi tv-kommentaattoriksi.

Ovatko syksyt aina tällaisia?

Ihmiset puristavat pahan olon esiin: pelon, ahdistuksen, taistelun tilasta ja maineesta sekä tehokkuusvaatimusten äärimmäisyyden, joka vie voimat.

Urheilussakaan ei hyvä haise. Taitoluistelija Kiira Korpi kuvaa elämäkerrassaan, kuinka kilpailemisesta kasvoi painajainen, kuinka hän sairaalloisesti kontrolloi painoaan, kuinka menestymisen taakka raskautti mielen.

Formulakuski Kimi Räikkönen kertoo omassa kirjassaan ryypänneensä vastaavassa tilanteessa kaksi viikkoa.

Ex-jääkiekkoilija Marko ”Jarna” Jantunen kiertää arvokkaalla tavalla kouluissa kertomassa omasta vuosikausien amfetamiini-koukustaan. Amerikkalaisissa ammattilaissarjoissa osa pelaajista ei jaksa kuin unilääkkeiden, piristeiden tai ehkä kokaiinin voimin. Suomalaisessa kiekkoilussa on aina ihannoitu ja matkittu NHL:ää.

Espoolaisella jalkapallokentällä ratsupoliisit taltuttavat rähinöitsijät.

Rytmisen voimistelun Rion 2016 venäläinen olympiavoittaja Margarita Mamun käy Suomessa kertomassa valmentajiensa metodeista. ”Typerä lehmä!”, ”luuseri!”, ”säälittävä pelkuri!”, voimistelijaa kannustettiin.

Pistän Celluloid Heroesin soimaan kymmenennen kerran.

Siinä se ajatus on: ”ei kenkään ole parempi toistaan”.

Ei hän, joka on kuuluisampi, ei hän, joka on rikkaampi, ei hän (Michael Phelps), jolla on olympiamitaleja enemmän kuin romua Reiskan autopurkaamossa, eikä hän, jonka olemme jonkin erityisansion, vaikkapa urheilun, takia nostaneet kansakunnan kaapin päälle.

Ja myöhemmin sieltä hyvin hanakasti pudottaneet.

Huippu-urheilu on äärettömyyttä ja kupla. Hollywood on sitä samaa. Ne eivät ole turvasatamia, niissä lipuvat ihmiset eivät ole immuuneja lommoille, vaivoille ja murheille. Tuntuu tosi kornilta kirjoittaa tämä. Silti kirjoitan.

He ovat pelkästään ihmisiä.

Eivät parempia, eivät huonompia.

Pimeyttä ei pidä kieltää. Sen tiedostaen hahmottuu kajo, johon hamuta. Sillä myös valoa urheilussa on, reilusti sittenkin: toveruutta, tukea ja turvaa.

Luen Urheilutoimittajain liiton tuoreimmasta Fair Play -lehdestä jutun, jossa äänessä on nyt jo entinen pikaluistelija Pekka Koskela.

”Urheilu-urastani jäi päällimmäisenä mieleen onnellisuus”, Koskela sanoo.

En pidä itseäni sinisilmäisenä, kun huomaan uskovani häntä.

Kyllä. The Kinksin Celluloid Heroes -kappaleen (1972) kirjoitti ja esitti suomeksi Juice Leskinen. Paperitähdet (1979) ei ole hullumpi biisi sekään.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .