Kolumni: Kuka ottaa harteilleen suomalaisen yleisurheilun?

Se oli yksi karmea loukkaantuminen. Karmea Tero Pitkämäelle itselleen, mutta järkyttävä se oli koko suomalaiselle yleisurheilulle.

Pitkämäen jäädessä, kenties lopullisesti, sivuun suomalainen yleisurheilu menetti yhdessä polven napsahduksessa keulakuvansa, joka oli kantanut upeaa sinivalkoista yleisurheiluhistoriaa vankoilla harteillaan jo vuosikausia. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, Pitkämäki edusti Suomea kaikissa arvokisoissa 2004–17, ja lähes joka kerta hän oli Suomen joukkueen suurin mitalisuosikki, monta kertaa myös ainoa.

Keihässankarin loukkaantuminen toi maamme yleisurheiluun ammottavan loven.

Seuraava kysymys on, kuka hyppää lajin johtotähdeksi. Ehdokkaita ei ole jonoksi asti. Oliver Helander, Simo Lipsanen, Nooralotta Neziri, Aku Partanen ja Topi Raitanen tulevat ensimmäisenä mieleen.

Helander on luontevin ehdokas yleisurheilun uudeksi keulakuvaksi. Pietarsaaressa kiskaistu 88-metrinen on jo hurja tulos, ja on helppoa ennustaa, että Helander on seuraava 90 metriä ylittävä suomalaisheittäjä. 21-vuotias Helander on huikea lupaus, jolla on vammat välttäessään edessään loistava tulevaisuus. Tämän kesän lähes kahdeksan metrin ennätysparannus on hämmentävä, mutta toisaalta se kertoo siitä, että nuorukaisen rajat ovat vielä kaukana.

Silti on syitä laittaa jäitä hattuun. Parasta olisi, jos Helander saisi kehittyä rauhassa. Hänen arvokisakokemuksensa on jopa nuorten kisoista vähäinen. On siis täysin kohtuutonta, jos Helanderin epäilemättä vahvoille harteille laitetaan saman tien kaikki mitali- ja menestysodotukset jo EM-Berliinissä. Historia on osoittanut, että lähes kaikille heittäjille arvokisadebyytin karsinta on jo kova paikka.

Partanen on mielenkiintoinen nimi. Tällä kaudella hän on kävellyt paljon kovempaa kuin koskaan aiemmin. Samalla Partasesta on tullut huipputason kävelijä myös kansainvälisesti. Tulevat vuodet voivat olla hyviä, mutta eri asia on, voiko käytännössä kerran kesässä kilpaileva kävelijä edes olla suomalaisen yleisurheilun keulakuva. Valentin Kononen ja Sari Essayah kävelivät aikanaan maailman huipulla, mutta melko vähän he olivat esillä arvokisojen ulkopuolella.

Lipsanen, Neziri ja Raitanen ovat upeita urheilijoita. Kylmä totuus taitaa kuitenkin olla, että he voivat vastata koko kansan mitaliodotuksiin tulevaisuudessakin vain EM-tasolla. Maailmalla taso on yksinkertaisesti liian kova. Toisaalta tälle kolmikolle kahden vuoden päästä odottavat EM-kisat voivat osua kehityskaaressa sopivaan kohtaan. Yllätyskortti heillä on jo tänä kesänä Berliinissä.

Miksi tällaista pitää pohtia ennen Kalevan kisoja? On selvää, että Harjulla kilpaillaan monessa lajissa mitaleista kiehtovasti, eikä tällöin tulostasolla ole niin paljon merkitystä. Esimerkiksi miesten 400 metrin Suomen mestari on kova urheilija, vaikka voittoaika jäisikin viitisen sekuntia maailmanennätyksestä. SM-kulta varmasti maistuu jokaiselle urheilijalle millä tuloksella tahansa.

Keulakuvaa sen sijaan tarvitsee itse laji. Suomalainen yleisurheilu, jolla on sekä riemunaan että nykyurheilijoiden näkökulmasta osin taakkanaan vuosikymmenten mahtava historia, tarvitsee uskottavuutensa vuoksi urheilijan, joka aivan aidosti kilpailee omassa lajissaan maailman parhaan tittelistä. Muuten yleisurheilu ei säilytä arvostustaan ja kiinnostavuuttaan suuren yleisön silmissä.

Siihen, kuka se urheilija on, voidaan siis saada vastauksia Kalevan kisoissa. Sitä ainakin sopii lajiväen toivoa.

Varmaa on se, että edessä on kiehtova tapahtuma.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .