Kolumni: Matti Heikkisen kommentti 15 kilometrin hiihdon jälkeen oli olympialaisten riipaisevin

Pyeongchangin riipaisevin kuulemani kommentti toistaiseksi.

Yle Puheen välittämä haastattelu miesten 15 kilometrin hiihdon jälkeen:

Matti Heikkinen, milloin hiihto lähtee sujumaan heti alusta alkaen?”, toimittaja kysyi.

”Ehkä ei enää milloinkaan”, Heikkinen vastasi.

Niin paljon puhutaan lopettamisesta.

Siitä, että nyt saa olla, se on siinä – puhutaan kertalaakista ja jyrkästä leikkauspisteestä kolkuttavalla hetkellä, jolloin huippu-urheilun pitäisi vaihtua huippuelämäksi.

Mutta ei se niin mene. Lopettaminen ei ole yhden päivän projekti.

Sitä edeltää luopuminen – joka ei ääriurheilun melskeissä tarkoita samaa kuin luovuttaminen.

En väitä, tai edes vihjaa, että nimenomaan Heikkinen, 34, olisi lopettamassa tai luopumassa. Siitä en nimittäin mitään tiedä, miten jyväskyläläishiihtäjän kone käynnistyy lauantain 50 kilometrin kisassa, tulevalla harjoitusrupeamalla tai seuraavalla kaudella.

Tartun ainoastaan Heikkisen kommenttiin. Se oli puhutteleva.

Kun sen yhdistää ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräisen, 35, tyhjään ja uupuneeseen katseeseen uran ilmeisesti viimeisen henkilökohtaisen olympiastartin jälkeen tai Janne Ahosen, 40, hillittömään ja vähän pakenevaan sarkasmiin mäkimontussa, alkaa kuva tarkentua. Sivullinenkin pääsee jyvälle.

Luopumisen tunteen isku päin pläsiä on huippu-urheilijalle se kovin paikka. Ei enää lopettaminen.

”Ehkä ei enää milloinkaan.”

Sen täytyy olla juuri tätä. Olet valinnut haastavan, mutta hankalan tien, olet valinnut huippu-urheilun. Rakennat vuosikausia fysiikkaasi ja henkisiä voimavarojasi lujasti asiaasi uskoen. Olet täynnä tarmoa ja optimismia ja luotat siihen, että työsi palkitaan.

Kävi niin täi näin, tulet palkituksi tai et, jonain päivänä väistämättä havahdut. Olen tehnyt parhaani, olen antanut kaikkeni, mutta onko minusta enää tähän runttaukseen.

Saavutanko enää koskaan sitä urheilijan mittaa, jota olen tavoitellut?

Muutkin ovat niin pirun kovia. Niskaset ja Kläbot, kropaltaan tuoreempia.

Fysiikka sen kestävyysurheilussa yleensä sanelee. Mielen rooli on kapinoida vastaan.

Kaisa Mäkäräinen sanoi lauantaina antaneensa elämästään toistakymmentä vuotta huippu-urheilulle. Päästäkseen ampumahiihdossa Mäkäräisen tasolle, urheilun täytyy merkitä elämäntapaa.

Juuri siksi mieli tekee luopumisen hetkellä vastavallankumouksellisia liikkeitä. Ei ole ainoastaan se, että joudut hyvästelemään ajatuksen podiumista. On myös se, että olet jättämässä miljöön ja rakkautesi, joka antoi hien, suojan ja ilon.

Etkä tulevasta tiedä.

Olen pahoillani. Menee jo käsitekikkailuksi.

Lopettaminen, luopuminen... Sitten on vielä liukuminen.

Tämän tyylilajin mestari on jalkapalloilja Jari Litmanen. Hän ei ole tainnut vieläkään kuuluttaa juhlallista lopettamisilmoitusta. Kymppipaikan taituri on antanut ajan liu`uttaa itsensä urasta ulos, vihreiltä kentiltä pois. Litmanen on myhäillen seurannut, kuinka hänestä on tehty elokuva, kirjoitettu kirja, ja kuinka hänelle on pystytetty näköispatsas kotikaupunkiin.

Näin menetellen jalkapalloilija on jallittanut tylyn ja äkkiväärän lopettamisen hetken kebab-kitskalle.

Tosin luopumisen tuskalta hänkään tuskin on pystynyt välttymään.

Oli se nyt sitten tuskaa eli ei.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .