Kolumni: Menkää ja fanittakaa naisurheilua

Ilkka Kulmala haastaa kaikki katsomaan naisten palloilusarjoja paikan päälle.

Lokakuisena keskiviikkona kokoontui Hippoksen jäähalliin pieni joukko ihmisiä kaurismäkeläiseen protokollaan. Heillä oli homma: nostaa JYP Naisten mestaruusviiri areenan kattoon puolitoista vuotta kultajuhlien jälkeen.

He olivat tyytyväisiä etenkin yhdestä asiasta.

Heidän ei tarvinnut tuntea testosteronipyhätössä oloaan rikolliseksi. Taustat oli varmistettu. Miehiltä.

JYP Naisten vuoden 2016 tarina on paljastava ja puhutteleva.

Piskuinen emoseura (Hockey Cats), niukasti katsojia, otteluja homeisessa harjoitushallissa. Varsinaista palkkaa ei maksettu yhdellekään kiekkoilijalle. Päinvastoin, iso osa heistä joutui kaivamaan omasta pussistaan 1700 euroa joukkueen pelaamisen mahdollistamiseksi.

Sitten kun kultakannu oli saunotettu, se oli loppu. Taustavoimat eivät jaksaneet. Oli muutakin elämässä.

Seuraa ja joukkuetta ei enää ollut.

Suomen, Ruotsin ja Norjan yleisradioyhtiöt hinasivat tärkeän asian näyteikkunaan. Kilpaurheilussa ei ole sukupuolten tasa-arvoa.

Tosin kyse ei ollut jättiyllätyksestä, enemmänkin hyssytellystä ongelmasta tyyliin ”hei, ei tehdä tästä suurta numeroa, eihän”. No, nyt tehtiin, vähän suoraviivaisen euro-henkisesti, mutta kuitenkin.

Eikä se todellakaan ole pahasta.

”Uutisen” jälkeen moni suomalainen on tuhahdellut paheksuvasti. Tämä ei ole oikein, näin ei voi olla, he ovat ilmoittaneet. Ovat oikeassa. Asioiden jama on huono, julmetun epäreilu.

Silti on pakko esittää näille tuhahtelijoille yksi ikävä kysymys. Kuinka moni teistä on käynyt paikan päällä seuraamassa naisten palloilusarjoja? Se on ydinjuttu. Seuraaminen, kannattaminen, on aktiivista ja vaikuttavaa arvostamista.

On se sitten hyvä tai huono asia, elämme juonellisessa ja ruokinnallisessa markkinataloudessa. Kun yleisö täyttää katsomot, kun ihmismassan nähdään innostuvan, jo alkaa rahakin ryömiä.

Historia auttaa antamaan perspektiiviä myös some-vetoisessa maailmassa.

Elettiin vuotta 1929, kun Kansainvälisen olympiakomitean suomalaisjäsen, laivanvarustaja Ernst Krogius kirjoitti KOK:n puheenjohtajalle Henri de Baillet-Latourille, että ”Suomessa naisten yleisurheilua pidetään paitsi epäsuotavana myös peräti vastenmielisenä”.

Naisvoimistelujohtaja Kaarina Kari jatkoi muutama vuosi myöhemmin: ”Keskenään he (naiset) saattavat kisaillen kilpailla, mutta olympialaisissa sillä ei ole enää leikin luonnetta.”

Tietty, rujoa kaivaa hölmöjä näkemyksiä vuosien takaa, mutta ehkä silmiä pitää aina availla. Vaikka naisurheilijat ovat yhä valtavalla takamatkalla, ovat asiat edenneet sittenkin oikeaan suuntaan. Tämän päivän Suomessa monessa yksilölajissa – ajatellaan vaikka ampumahiihtoa – naiset ovat miesten kanssa jo samassa kuvassa ja eurossa.

Edistyksellisessä Norjassa naisten käsipallomaajoukkue on koko kansan lemmikki siinä missä maastohiihtäjä Marit Björgenkin.

30 vuotta vuodesta 2017 eteenpäin...? Suomalainenkin urheilumaisema lienee valmiimpi ja avarampi.

Tasa-arvo on tasa-arvoa, ei tyhmyyttä.

Yhteen samanvertaisuuteen en halua naisurheilun miesurheilun kanssa kurkottavan. En toivo, että koskaan ja missään yhdestäkään naisjalkapalloilijasta maksetaan 222 miljoonaa euroa, kuten brasilialaisesta Neymarista maksettiin.

222 miljoonaa on miehistä hulluutta. Pröystäilyä.

Siihen naisten ei kannata sortua.