Kolumni: Mikä meitä yhdistää?

Entä mikä on sattuman osuus, kun ihmiset tekevät kriisiaikoina valintojaan, pohtii Kalevi Kivistö kolumnissaan.

Sodanjälkeisen kirjallisuutemme haastava helmi on Marko Tapion Arktinen hysteria. Sen näkökulma poikkeaa ilmestymisajankohtansa valtavirrasta ja sen ilmaisu vaatii tarkkaavaista lukijaa. Tarkkaavaisuutta vaatii myös sen sanoman hahmottaminen. Mikä on sattuman osuus, kun ihmiset tekevät kriisiaikoina valintojaan? Mikä ihmisiä lopulta erottaa ja mikä taas yhdistää?

Arktisessa hysteriassaan Tapio pohtii ihmisten kokemusten ja suurten aatteiden lomittumista syvälle sielun syövereihin, yksittäisten ihmisten kokemusmaailmaan syventyen. Niistä käsin tapahtumia kuvaten hän antaa itsenäistymishistorian järkyttäville tapahtumille tulkinnan, kuvauksen ”tämän jonkinlaista arktista hysteriaa potevan kansan keskinäisistä erimielisyyksistä ja toistensa katkeroittamisista”.

Nuo katkeroittamiset varmaan selittävät poliittisten paikallisilmastojen pysyvyyden ja sitkeähenkisyyden. Tauti, arktinen hysteria, saa alkunsa jo vuosisadan vaihteen aikoina ja sieltä, kuten Tapio sanoo, se ”lähtee jo kauniisti ja johdonmukaisesti kypsymään kohti vuotta 1918”. Joka tapauksessa ”pirullisia isäntiä, jotka ovat mielestään oikeutettuja kohtelemaan muita halventavasti, siihen tarvitaan”.

Tapion kuvaus historiastamme kertoo siitä inhimillisten kokemusten näkökulmasta enemmän kuin hyllymetrilliset historiankirjoitusta.

Arktisen hysterian mieliinpainuvimpia ja ehkä eniten mieltä askarruttavia kohtauksia on päähenkilön mietiskelevä pysähtyminen teatteriesityksen yhteydessä näyttämön valkokankaalle heijastettujen, sisällissodasta kertovien kuvien ääreen.

Teoksen kertoja katsoo näitä neljää Suomen vapaussodan historia -teoksessa julkaistua valokuvaa. Kaksi niistä esittää valkoisia, toiset kaksi punaisia.

Katsoja-kertoja ei kuitenkaan pysty näkemään kuvissa erottavia vaan yhdistäviä tekijöitä: yhteistä kuville on, että ”niistä voi rehellisin mielin sanoa, että nämä ihmiset eivät yhtään tiedä, mitä varten ovat tässä”.

Tapio toteaa lopuksi, että ”tämä näissä kaikissa kuvissa, niin punaisilla kuin valkoisillakin, oli minusta yhteistä”. Ihmisten tekemien valintojen taustalta löytyy vaikeasti hahmotettava syiden ja seurausten vyyhti, jopa sattuma.

Eli: kun mennään omien viiteryhmien taakse, löytyy enemmän ihmisiä yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Samat elämän peruskysymykset, samat arjen paineet yhdistävät ihmisiä, jotka yrittävät saada kohtaloaan hallintaan.

Dramaattistenkin historiallisten tapahtumien taitekohdissa henkilökohtaiset motiivit sekoittuvat kansakunnan kohtaloihin liittyvien motiivien kanssa. Maan itsenäistymisessä ja sitä välittömästi seuranneessa sisällissodassa tärkeimmäksi kertojan isää, Vikki Björkharrya, koskevaksi tapahtumaksi nousee äidin hämäräperäinen kuolema.

Punavankina olleen Jannen vapauttamista epäilevät kataamäkeläiset palkkioksi siitä, että Janne olisi ilmiantanut Kataamäen Akselin piilotetun, toimimattoman aseen. Wastingin veljeksille tuli kiire teloittaa Akseli, ennen kuin pitkälle ehtinyt keuhkotauti ehtii hänet korjata.

Wastingin veljekset olivat kertojan mukaan ”sopuisimpia ja hyvää tarkoittavia miehiä (..) mutta nuo tuolloiset ihmiset sai valtaansa jokin vieras asia, vapaussodan muotivillitys, siis eräänlainen huumaus”. Arktinen hysteria.

Hiltun surman seurauksena Jannen poika Vikki menee ja ”nai siltä istumalta” toisesta säädystä ja jättää omaan säätyynsä kuuluvan, vähän jo tosimielessä katsotun tytön. Tämän teon myötä Vikki Björkharrysta tulee rikkaan Plataanin tilan perijä ja vähitellen pankin hallituksen jäsen, pankinjohtaja, valtiopäivämies ja viimein ministeri.

Teosta syntyy kuitenkin syyllisyys, joka ajaa Vikin yhteiskunnallista ja aatteellista merkittävyyttä omaaviin kohtaloihin sodassa ja siviilissä. Sotaan lähteminenkin on eräänlainen sovitus. Henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen lomittuvat.

Pekka Tarkka luonnehti Tapion tulkintaa esipoliittiseksi. Hänen mielestään Tapio pyrkii näkemään ihmisten samankaltaisuuden ennen sosiaalisten jakojen ja politiikan tuomia eroja. Tapio tuntuu sanovan, että ihmisten maailmassa ei yksinkertaisesti ole pelkästään hyviä ja yksinomaan pahoja, sankareita ja konnia.

On vain ihmisiä, joiden peruskokemuksissa on paljon enemmän yhteistä kuin erottavaa – ja erottavat tekijät syntyvät usein monimutkaisten yhteiskunnallisten ja yksilöllisten, usein sattumienkin kautta.

Marko Tapion oivallus on tärkeä. Kaikkia ihmisiä yhdistävät samat peruskokemukset erilaisista ristiriidoista, näkemyseroista, uskonnoista tai etnisestä taustasta riippumatta. Yhdentyvässä maailmassa tämä eetos on entistä ajankohtaisempi.

Kirjoittaja oli Tapperien taideseuran puheenjohtaja vuosina 1993–97. Teksti on tiivistelmä seurassa pidetystä puheesta 25.11. Saarijärvellä.