Kolumni: Mulkosilmäiset jättiläiset vaanivat lapsia marketeissa ja kesätapahtumissa – Saako pikkutytön pelkoa vähätellä ja komentaa lasta reipastumaan?

Viisivuotias tyttäreni vastaa lähes joka kerta samalla tavalla, kun ehdotan marketissa, lastentapahtumassa tai paikallisen urheilujoukkueen ottelussa käymistä:

”Mutta isi, onko siellä maskottia?”

Lapsi on pelännyt suuria, isojen tekosilmiensä taakse naa­mioituneita pehmomaskotteja niin pitkään kuin on osannut puhua. Eikä tuo pelko ole sellaista söpöä ”nyt vähän jännittää halata Ti-Ti Nallea” -kainostelua, jota näen muiden lasten kohdalla.

Tyttäreni pelko on pikemminkin hysteeristä kauhua, joka saa yleensä varovaisesti ja fiksusti liikkuvan lapsen ryntäämään täyttä vauhtia toiseen suuntaan, jos Onni Orava tallustelee Sokoksen ovista Kävelykadulle.

Maskottipelko tuntuu mitättömältä ja koomiselta asialta. Monet naurut siitä on saatukin.

Mutta se ei ole koko totuus.

Pelko mutkistaa elämää. Moni tuskin tulee huomanneeksi, kuinka paljon maskotteja pelkästään Keski-Suomessa liikkuu. Muumit, Leikkimaan Leo, Herra Hakkarainen, Ti-Ti Nalle, Hilarius Hiiri, Legon Ninjago-hahmot – jokaisessa lapsiperheiden kesä- tai kauppatapahtumassa vaanii vähintään yksi maskotti ”ilahduttamassa lapsia”.

Urheiluseuroista JYPin Myrsky-jäniksellä ja JJK:n maskottiketulla on vielä juuri sellaiset elottomat silmät, jotka tyttöä erityisesti kammottavat. Jos maskotilta näkyy ihmissilmien pilkettä, ei otus jostain syystä ole lainkaan niin pelottava ilmestys.

Aika moni maskotti tunkee myös tykö, vaikka yritän kaikin väkivallattomin tavoin tehdä selväksi, että lapsi haluaa olla rauhassa.

Ajattelen, että olisi typerä jättää tutustumatta esimerkiksi paikallisiin urheilutapahtumiin maskottien takia. Mutta jos lapsen kaikki energia jalkapallo-ottelussa menee maskottiketun liikkeiden kyttäämiseen, ei kokemus ole enää kenellekään mieluinen.

”Huh, kettu taisi mennä hetkeksi sisälle. Paljonko peli on?”

Lapsen pelkojen fiksu käsitteleminen ei ole myöskään koomista saati sitten mitätöntä.

Tulen perheestä, jossa tällaiset asiat on totuttu ratkomaan vanhan kansan tyyliin: terästä selkärankaan ja pelkoja kohti. Jos maskotti kauhistuttaa, niin siitä selvitään, kun istutetaan kakara väkisin Ti-Ti Nallen syliin. Siinäpä ymmärtää, että maskotista ei ole vaaraa.

Kyse ei kuitenkaan ole rationaalisesta pelosta. Tyttö on nähnyt, että Lohikosken talviriehan maskottilumiukko oli todellisuudessa nainen. Kun tämä laittoi lumiukkopäänsä takaisin, lapsi pelkäsi hahmoa entistä enemmän.

Mitä enemmän olen lukenut aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut, ettei pelkäävän lapsen "pakkoreipastuttamisesta” ole hyötyä. Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton Työkirja lapsen pelkojen kohtaamiseen pitää tärkeänä, että vanhemmat sietävät lapsen epävarmaa ja pelkäävää puolta. Tällöin lapsi kokee, että hänen ei tarvitse esittää rohkeaa, lapsi uskaltaa näyttää tunteensa ja puhua peloistaan.

MLL:n opas vaatii vanhempia viestimään jämäkästi myös sivullisille, että lapsella on oikeus olla omanlaisensa: välillä arka, välillä kiukkuinen, välillä omituinen.

Minun viestini tulee siis tässä: Menkää tiehenne, senkin pörröiset mulkosilmät!

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .