Kolumni: Pitäisi kai opetella kannustamaan Suomea

Isi, kumpaa sinä kannustat?

Tyttäreni esittää kysymyksen joka kerta, kun katson palloiluottelua televisiosta.

Siihen on vaikea vastata. Katson urheilua satoja tunteja vuodessa, mutta en ole kannustanut vuoden 1990 Italian jalkapallon MM-kisojen jälkeen oikein ketään.

Tai voi sen esittää niinkin, että kannustan kaikkia. Seuraan mielenkiinnolla urheilutapahtumia ja urheilu herättää minussa voimakkaita tunteita: iloa, jännitystä mielihyvää.

Ilo on kuitenkin itseisarvoista. On kiva seurata urheilua siitä riippumatta, kuka voittaa. Etenkin urheilukatsomoiden ”Ryssää turpaan” -meininki ja puheet verivihollisuuksista ovat aina tuntuneet vierailta.

Näin jääkiekon MM-kisojen aikaan joudun usein selittämään jäyhää käytöstäni kisakatsomoissa. Miksi olen epäisänmaallinen ilonpilaaja?

Ajattelen, että Suomi on hieno maa mutta niin on Ruotsikin. Samalla ihailen venäläisten itsetietoista yksilötaitoa, aina loppuun asti tsemppaavia amerikkalaisia ja äijämäisiä kanadalaisia. Koen sielunveljeyttä Lindgren & Sihvonen -radio-ohjelmassa vierailleeseen kirjailija Juha Hurmeeseen, joka kertoi penkkiurheilun opettaneen hänelle erityisesti maailmankansalaisuutta.

Mutta kun katson tytärtäni, joka hyppii ja huutaa television edessä vain koska päätti kannustaa joukkuetta, jonka pelipaidat ovat mielestään kauniimpia, alkaa järkeilyni tuntua typerältä. Minähän jään selvästi jostain paitsi. Vieläkö nelikymppinen voisi löytää fanin itsestään?

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .