Kolumni: Some tuhosi nykyajan elokuvista

Kuvittele elokuva, joka sijoittuu nykyaikaan ja pyrkii realismiin. Tyylilajilla tai tarinalla ei ole väliä, eikä tapahtumapaikallaan, kunhan ei ihan kehitysmaihin mennä. Jos maailmaa todella kuvataan sellaisena kuin se on, mitä henkilöhahmot tekevät suuren osan ajasta?

Aivan, he somettavat. Eli ovat kiinni kännyköissään – Facessa, Instassa, Twitterissä ja mitä niitä nyt onkaan. Eikä siinä muuten mitään, paitsi yhdestä syystä: muiden somettamista on todella tylsä seurata sivusta. Se on epädramaattista ja jähmettynyttä touhua. Ihminen, pieni kuvaruutu ja vikkelät sormet.

Joten elokuva joutuu kuvaamaan nykyaikaa valheellisesti ja siivoamaan somen lähes kokonaan pois. Eikä siinä muuten mitään, paitsi yhdestä syystä: silloin nykyaikaa ei enää kuvata realistisesti.

Romanssi ei enää ala kirjaston kahvilassa, vaan Tinderissä. Sankari ei enää ryntää roiston perään vaaralliseen tehdashalliin, vaan soittaa apuvoimia. Toisistaan kiinnostuneet Ritva ja Taneli eivät enää ota toisistaan selvää keskustelemalla, vaan googlaamalla. Jos kaverukset tapaavat kaupungilla kuulumisia vaihtaakseen, katsoja ihmettelee, eivätkö tyypit ole kuulleet älykännyköistä.

Joten veikkaan, että 1970–1990-luvut tekevät komean paluun elokuviin ja tv-sarjoihin. Silloin ihmiset eivät tuijottaneet jatkuvasti ruutua, vaan heidän oli pakko tavata toisiaan. Ihmisen tavoittaminen lankapuhelimella oli hankalaa ja epävarmaa. Commodore 64:sta ja telkkaria ei raahattu mukana.

En minä kaipaa elämää ennen somea ja nettiä, mutta elokuvallisesti ajatellen se oli nykyisyyttä mielenkiintoisempaa aikaa. Kohtaamisia kasvokkain oli enemmän, mikä tarkoittaa enemmän draamaa, mikä tarkoittaa mielenkiintoisempaa elokuvaa.

Toinen vaihtoehto on pysyä nykyajassa ja käyttää jatkuvasti sanoja ”ei ole kenttää”. Se ei tosin ole uskottavaa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .