Kolumni: Telaketjun alle jäänyt mielenmaisema

Sata vuotta sitten Alakurttikin kuului itsenäistymässä olleen Suomi-neidon alueisiin, kirjoittaa ulkomaantoimittaja Janne Yläjoki.

Alakurtin tärkeimpänä nähtävyytenä pidetään taajaman ainoaa kauppaa, jonka yhteydessä on Venäjän armeijan oheistuotteiden myyntipiste.

Siellä armeijan virallista linkkuveistä jonottaessa saa jo jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia taistelijoita Alakurtissa on. Kassajonon tuoksusta päätellen ainakin metsäleirejä on viime aikoina riittänyt.

Alakurtissa on 80. motorisoitu jalkaväkiprikaati, joka kuuluu Venäjän vastaperustettuihin Arktisiin joukkoihin. Prikaatin eliittijoukkoja on karaistu Alakurtin metsien ohella muun muassa sellaisissa paikoissa kuin Novaja Zemlja ja Uuden-Siperian saaret.

Sata vuotta sitten Alakurttikin kuului itsenäistymässä olleen Suomi-neidon alueisiin. Taajamasta on Suomen vanhalle itärajalle vain muutama kilometri.

Siitä vielä muutama kilometri eteenpäin on Vermajoki, jossa kulki asemasodan rintamalinja. Tätä pidemmälle eivät suomalais-saksalaiset joukot koskaan päässeet.

Venäläisten juoksuhaudat näkyvät Vermajoella edelleen maantielle. Paikalla oli myös venäläisten kaatuneiden sankaripatsas, jonka juurella olevat kukkaseppeleet pidetään aina tuoreina.

Venäläiset autoilijat kunnioittavat pyhää paikkaa huudattamalla autonsa äänitorvea sen ohi ajaessaan. Samanlainen paikka on Petsamon ja Murmanskin välisellä valtatiellä.

Yltiöisänmaallista porukkaa toki riittää molemmin puolin rajaa. Jos katsoo vähänkin pitemmälle Suomen historiaan, militaristinen perinne tulee väkevänä vastaan.

Pohjoisessa se näkyy esimerkiksi Petsamossa, jonne lähti Suomesta aika montakin vapaaehtoista asemieskolonnaa vuosina 1918–1920 ennen kuin alue Tarton rauhassa sovittiin Suomen osaksi. Samaa taktiikkaa yritettiin Itä-Karjalassa.

Sillä, että Neuvosto-Venäjää yritettiin aikanaan niin moneltakin suunnalta vallata, oli epäilemättä osuutensa siihen, miksi nykypäivän Venäjästä tuli niin militaristinen maa. Kyse ei ole pelkästään siitä imperialismin perinteestä, mikä isovenäläisyyteen on aina liittynyt.

Mutta silti: vaikea sitä on ymmärtää, että meillä on vieressämme maa, joka tuntuu valmistautuvan sotaan joka solullaan. Kuolan niemimaalla, suljettujen kaupunkien ja tarkastuspisteiden keskellä sukkuloidessa sen todellakin ymmärtää.

Paikallista mielenmaisemaa kuvaa hyvin Kantalahden kaupungin keskusaukio. Sen kunniapaikalle, suurelle kiviselle jalustalle on nostettu panssarivaunu. Samanlainen teos löytyy Alakurtista ja monista muista venäläiskaupungeista. Mitä se kertoo venäläisyydestä vuonna 2017?

Koto-Suomen puolella päästyämme ajoimme yhteen putkeen satoja kilometrejä Koillismaan, Kainuun ja Savon halki näkemättä yhtäkään merkkiä minkäänlaisesta sotilaallisesti toiminnasta. Voi vain kuvitella, millaiselta sotilaalliselta tyhjiöltä Suomi näyttää Kuolan näkövinkkelistä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.