Kolumni: "Työyhteisö ei toimi pakkolakien voimalla"

Lauantaina tulee kuluneeksi 76 vuotta sopimusyhteiskunnan rakentamisen yhdestä merkittävästä tapahtumasta. 23. tammikuuta 1940 saatiin aikaan tammikuun kihlaus -julistus. Siinä työantajat tunnustivat palkansaajaosapuolen tasaveroiseksi neuvotteluosapuoleksi ja ilmaistiin yhteinen tahto neuvotella ja sopia molempia työmarkkinaosapuolia kiinnostavista ja yhdistävistä asioista.

Se oli konsensuksen rakentamisesta Suomeen sodanjälkeisestä jälleenrakentamisurakasta selviämiseksi. Allekirjoituspäivänä Helsinkiä pommitettiin.

Myöhemmin niin sanotun yleissopimuksen vauhdittamana – joskin eri tahdissa – eri sopimusaloilla rakennettiin valtakunnallisia työehtosopimuksia. Sen tavoitteena oli sekä työmarkkinavakauden että palkansaajien työn tekemistä tukevan sopimusturvan edistäminen.

Historiallisesti katsottuna Suomen kansallisen selviytymisen onnistumisen kannalta sopimusyhteiskunnan toimivuudella on ollut poikkeuksellisen tärkeä roolin. Kyky neuvotella ja sopia on perustunut korkean järjestäytymisasteen lisäksi luottamukseen ja palkkapolitiikkaa ja työelämän uudistamista laajempaan vastuuseen yhteiskunnan pärjäämisestä. Vahva sopimisen kulttuuri on vähentänyt vastakkainasettelua ja ristiriitoja sekä vahvistanut yhteiskunnan sosiaalista eheyttä.

Ilman talous- ja työmarkkinapolitiikassa tehtyjä vastuullisia sopimuksia Suomi ei olisi selvinnyt vaikeista käänteistä. Esimerkiksi 1990-luvun alkupuolen syvästä, massatyöttömyyden koettelemuksista ei olisi noustu ilman työmarkkinajärjestöjen kykyä tukea maamme jaloilleen nostamista. Näinäkään vuosina Suomesta ei tullut polttopullojen ja katudemokratian yhteiskuntaa, sillä ay-liike toimi järjestäytyneellä tavalla ihmisten työttömyyden ja pahan olon yhteiskunnallisten paineiden venttiilinä.

Olisikohan Suomen EU-jäsenyys toteutunut, jos ay-liike olisi tuolloin asettunut aktiivisesti hanketta vastustavan ei-liikkeen riveihin? Silloinkin haluttiin katsoa vastuullisesti tulevaisuuteen vientivetoisen yhteiskunnan pärjäämisen kannalta. Työmarkkinajärjestöt tekivät yhdessä niin EU-jäsenyyden kuin Emu-ratkaisun puolesta merkittävän työn.

Talous- ja työmarkkinapolitiikan yhteensovittamisen tarve on laajasti tunnustettu. Muodot ovat vaihdelleet. Yksikään laajempi työmarkkinaratkaisu ei ole ollut samasta muotista tehty, vaan niitä on kehitelty ajassa luontevasti. Parlamentarismi ja hyvin toimiva sopimusyhteiskunta eivät ole olleet toistensa vastakohtia, vaan tukijoita Suomen pärjäämiseksi.

Miksi tulee nyt herkistyttyä ja tartuttua muutamalla havainnolla tammikuun kihlauksesta seuranneeseen aikaan? Siksi, että tässä ajassa poliittisessa retoriikassa heitellään kepeitä multia niin talous- ja työmarkkinapolitiikan koordinaatiotyölle kuin valtakunnallisten yleissitovien työehtosopimusten tärkeydelle ja tulokselliselle kolmikantayhteistyölle. Tammikuun kihlauksen aikaan oli pääosa yritystason sopimuksia tai ei niitäkään. Työsuhteet lähentelivät orjasuhteita, eriarvoisuus rehotti ja turva työsuhteissa ja sosiaalisissa oloissa oli heikko.

Ay-liikkeen pitkän työn tuloksena ja työmarkkinajärjestöjen yhteistyöllä on aikaansaatu valtakunnallisia ja yleissitovia työehtosopimuksia paremman turvan ja toimeentulon aikaansaamiseksi. Tämä historiallinen kehitys – tuntien ajatus siitä, että työsuhteen ehdoista sovitaan vain paikallisesti – on mustaan, eriarvostavaan menneisyyteen palaamista ja sopimuspolitiikan markkinaehtoistamista.

Selvää on, että tulevaisuuden sopimuspolitiikassa tarvitaan eri tasolla sopimista alkaen kansainvälisistä puitesopimuksista ja päätyen työpaikkatason sopimuksiin, jotta tarjotaan yksilötason joustomahdollisuuksia. Sopimustasojen välillä ei ole kyse joko-tai- vaan sekä-että-kehittämistarpeista.

Paikallisen sopimisen hallittu ja tasapuolinen kehittäminen on tarpeen osana neuvottelujärjestelmää ja sopijaosapuolten yhteistyöllä. Aito paikallinen sopiminen ei toimi pakolla, vaan yhteisen sitoutumisen ja luottamuksen varassa. Tuottava ja tuloksellinen työyhteisö ei toimi pakkolakien voimalla.

Miksi olisimme kadottamassa juuri nyt synkkien talousnäkymien, hitaan talouskasvun ja kasvavan työttömyyden olojen keskellä historiallisesti katsottuna suurimman vahvuutemme – kyvyn yhteistyöhön ja sopimiseen? Kolmikantainen asioiden valmistelu on edelleenkin kestävä tapa hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välisten asioiden hoitamiselle.

Vuoden 1940 tammikuun kihlauksen hengessä olisi nyt Suomen taloudellisen iskukyvyn palauttamisen aika. Yhteiskunnallisen ilmapiirin kärjistyminen ja vastakkainasettelua ruokkiviin poteroihin kaivautuminen ei ole mikään vastaus kipeisiin ongelmiimme. Uusliberaalinen uhittelu ei nyt Suomea auta – ei myöskään se, että seuraamme katseella, miten sotkuisen työmarkkinasyksyn saisimmekaan pakkolakiesityksien saattelemana. Millään suunnalla ei ole perusteita ylimääräiseen pullisteluun.

Toivottavasti hallituskin teoillaan arvostaa sitä, että pitkä ja poikkeuksellisen vastuullinen työmarkkinasopimus on tukemisen arvoinen, ja pakkolakiesitys jätetään tuomatta eduskuntaan. Ei ole tarvetta tieten tahtoen körötellä talouskriisin ohella työmarkkinakriisiin. Myös pakolaiskriisin hoitamisessa ja turvapaikan saaneiden kotouttamisessa onnistuminen vaativat laajaa yhteistyötä ja voimavaroja.

Hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välisen sopimisen sisällölliset ainekset ovat hyvin neuvottelijoiden tiedossa ja arvioni mukaan vahvalla tahdolla ja joustavuudella sovittavissa. Pitkä, uusi, maltillinen ja kattava työmarkkinaratkaisu työrauhoineen sopijaosapuolten yhteistyöllä kehittämiin paikallisen sopimisen linjaratkaisuihin yhdistettynä muodostaa sovun ydinasiat.

EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämiehen ilmoitus siitä, että EK suhtautuu myönteisesti siihen, että selvitetään mahdollisuudet aloittaa tiiviit neuvottelut työmarkkinaosapuolten kesken, on hyvä ja rohkaiseva kannanotto. Ratkaisukokonaisuus mahdollistaisi – niin halutessaan – kurkistamisen myös siihen, mihin tilaan neuvottelu-, sopimis- ja työrauhajärjestelmiä koskeva työ jäikään ja onko siinä asiassa edellytyksiä hakea ratkaisuja.

Uskon, että kansalaiset laajasti ylitse epävarmuuden ja positiivisten asioiden odottelussa arvostaisivat kykyä yhteistyöhön ja sopimiseen. Ihan vain tammikuun kihlauksen hengen saattelemana. Nyt olisi työmarkkinajärjestöillä poikkeuksellisen suuri mahdollisuus osoittaa sopimusyhteiskunnan ja kolmikantayhteistyön museoon laittajille sen tarpeellisuus ja kyvykkyys sopia – yllättää itsensä ja yhteiskunta.

Kirjoittaja on SAK:n historian pitkäaikaisin puheenjohtaja, entinen ministeri ja nykyisin SDP:n kansanedustaja Keski-Suomesta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.