Kolumni: Vimmaista ja jokavuotista painia arkkivihollisen kanssa

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta koska tilanne ei ole miksikään muuttunut, kirjoitan uudestaan. Kyse on ruohonleikkureista – noista ikiaikaisista belsebuubin säkättimistä, jotka eivät suostu minua tottelemaan.

Olen saanut varmaan maisterin opintojen verran koulutusta siitä miten kone pitää oikeaoppisesti vetää käyntiin, missä kulmassa, millä nopeudella ja millä voimalla. Millaisella frekvenssillä bensan pumppaus tuttia pitää painaa ja niin edelleen.

Aina kun mainitsen leikkuriongelmistani joku älypää hoksaa kysyä, muistinko painaa ennen vetoa. Sanonpa vaan, että sehän tästä vielä puuttuisi, että olisin taistellut ruohonleikkurien kanssa kymmeniä vuosia ottamatta selvää, miten homman noin niin kuin käytännössä pitäisi toimia.

Pari viikkoa sitten kohtasin taas vanhan viholliseni. Nurmikko oli kasvanut kiusallisen pitkäksi ja leikkuu odotti. Mies lähti aamuvuoroon ja ajattelin yllättää hänet ajamalla nurmikon. Tiesin, että edessä on vastoinkäymisiä, mutta ajattelin murtaa ne positiivisella suhtautumisella ja varmoilla otteilla. En siis ikään kuin antanut pelolle ja epäilylle sijaa.

Marssin talliin, tankkasin koneen, työnsin sen nurmikolle kauas autotallista, pumppasin kolmasti ja riuhtaisin. Sitten taas pumppasin ja nykäisin ja nykäisin ja pumppasin, riuhdoin ja väänsi, mairittelin ja kutittelin. Nyin, nyin ja nyin. Ei reaktiota.

Odotin tovin ja yritin uudestaan. Nada. Sitten työnsin koneen talliin ja otin seuraavan kokeiluun. Tallissani nimittäin asustaa erinäisistä seikoista johtuen kolme ruohonleikkuria. Kaikki yhtä kovapäisiä.

Tällä kertaa en enää viitsinyt työntää leikkuria nurmelle asti. Toistin nykimisperformanssini autotallin edessä. Kun kone ei edes lupaillut, jäin odottamaan hetkeksi, että josko joku kävelisi ohi ja tulisi avuksi. Katu pysyi tyhjänä.

Kokeilin vielä kerran. Sitten potkaisin konetta ja työnsin sen kiroillen takaisin talliin.

Kolmatta konetta en viitsinyt työntää edes ulos. Se on trion hankalin tyyppi enkä laskenut mitään sen varaan. Kone vaikeni kuin muuri.

Olin niin turhautunut ja hiilenä, että pysyin tuskin nahoissani. Ajattelin, että päivä on pilalle, elämä julmaa jne. Sitten riuhtaisin vielä kerran keskimmäistä konetta ja kas. Sehän lähti käyntiin. Työnsin koneen ulos ja noin 1.5 tuntia myöhemmin ruoho oli leikattu.

Koko leikkuun ajan kuvittelin selkääni hulmuavan kirkkaanpunaisen sankariviitan. Jos nimittäin joskus olen yltänyt sankarisuoritukseen, joka yllättää itsenikin, niin nyt.

Sen verran realistinen kuitenkin olen, että ymmärrän ettei tämä ennakoi mitenkään tulevia käynnistysoperaatioita. Homma on vähintäänkin yhtä vaikeaa ensi kerralla ja päättyy todennäköisemmin pahaan mieleen kuin koneen säkättävään ääneen.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .