Kolumni: Vuoden 1918 hirvittävimmät veriteot, katso kuvat!

Tammikuussa olin innoissani. Pönötystä, hehkutusta ja historian kaunistelemista sisältänyt Suomi 100-juhlavuosi oli ohi, sisällissodan ”juhlavuosi” oli alkanut.

Vihdoin Suomen historiasta kuultiin myös rosoisia tarinoita, jotka oli ilmeisesti koettu 100-vuotisjuhlissa liian rumiksi tai surullisiksi. Katsoin sisällissotaan liittyvät tv-ohjelmat, luin lehtien 1918-liitteet ja seurasin julkista keskustelua.

Kuherruskuukausi loppui maaliskuussa.

Ymmärrän, että sisällissodan muisteleminen on tärkeää. Ymmärrän, että aiheeseen liittyy salailua ja käsittelemättömiä asioita, jotka vaativat purkamista.

Mutta sitä en ymmärrä, miksi sisällissodan julkisesta muistelemisesta tuli tragediapornoa. Media on ruvennut ikään kuin kilpailemaan sillä, kuka kertoo mehevimmät surmat, sukutraumat ja sotarikokset. Aineistosta ei ole pulaa.

Yksittäiset hirmuteot ovat kiinnostavia – mutta vain tiettyyn rajaan asti. Tarinan teho katoaa, kun se kerrotaan sadannen kerran. Enkä usko, että pelkkä karmeuksien esitteleminen parantaa yhdenkään yhteisön ristiriitoja.

Miten sisällissotaa sitten pitäisi muistella?

Avoimesti ja totuudenmukaisesti toki, mutta myös analyyttisesti, monipuolisesti ja empaattisesti. Ilman lällättelyä, saivartelua, hellittyä katkeruutta tai omaa ylivertaista tulkintaa tapahtumista. Muistella taustoja ja seurauksia yhtä paljon kuin konkreettisia hirmutekoja.

Sellaista odotan Ylen Laulu sisällissodasta -tv-sarjalta. Muuten: pitäkää sotanne.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 1 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .