Konservatiivisia mietteitä teatterista

Ennen kuin ohjaaja ja näytelmäkirjailija Mika Myllyaho nimitettiin Kansallisteatterin uudeksi pääjohtajaksi, antoi hän tv:n Kulttuuriuutisissa vähintäänkin kummallisen, mutta varmasti hyvin muodikkaan lausunnon. Kukaan ei sitä ihmetellyt.

Myllyahon mukaan tämä aika tarvitsee ajankohtaisia, nykyajasta kertovia ja nykyihmistä puhuttelevia näytelmiä. Siinähän ei ole sinänsä mitään uutta ja kummallista. Mutta jatkoa seuraa. Klassikkotekstit ja muu vanhan maailman kirjallisuus ei sitä Myllyahon mielestä tee, ja siksi niitä ei ole kovin mielekästä esittää. Hieman outo lausunto tulevalta Kansallisteatterin pääjohtajalta.

MYLLYAHON likinäköinen mielipide kuvastaa laajemminkin niitä optisia harhoja, joita nykyteatterin piirissä on muutenkin aika paljon. Muodikkaita ovat nyt ilmiöt, joista kohistaan televisiossa ja lehtien palstoilla, ei klassikoihin perustuva sisälukutaito, ihmiskuva ja sisällön ymmärrys.

Teatterissa pitää esittää sitä, mistä tv:ssä keskustellaan, ja toisinpäin. Smedsin Tuntemattoman sotilaan jääkiekkoilijat ja pesukoneenrikkojat herättävät kyllä huomiota, mutta entä sitten? Siitä ei suomalainen ihmiskuva syvene.

NÄYTELMÄKIRJAILIJAN asema teatterissa on tullut entistä vähempiarvoisemmaksi. Kirjoitettu teksti on nyt entistä enemmän alisteista esittäjien niin sanotulle improvisatorisille luovuudella (illitteraarisuudelle). Tv-sarjoista tuttu dialogi hallitsee huolestuttavalla tavalla nykydraamaa. Näin muka ihmiset puhuvat. Pelkkää köyhää naturalismia.

Tätä niin sanottua "ajankohtaisuutta" ja aihetta (ei teemaa) korostava asenne on läsnä sekä uudessa kotimaisessa draamassa että uudessa kotimaisessa elokuvassa. Asioita ei nähdä traditioiden, vaan nykyhetken pintailmiöiden kautta. Tekstin draamallista autonomiaa ei ole enää olemassa. Kaikki on vain informaatiota. Sitäkö pitäisi teatteriin mennä katsomaan? 1+1=2.

TV-SARJOJEN synnyttämät ihmistyypit kulkevat nykynäytelmien kautta kotimaisen elokuvan fiktiotodellisuuteen. Näiden henkilötyyppien tausta ja historia muistuttaa ohuissa ihmiskuvissaan ja reaktioissaan amerikkalaisten tv-sarjojen ihmiskuvien kloonattuja hahmoja. Ne eivät elä todellisuudesta vaan ovat peräisin toisista fiktioista.

Näitä vaikkapa aitoja työpaikkakiusattuja tai työuupumuksen alle uupuvia kloonattuja hahmoja kaivattaisiin siis vielä enemmän teatterin lavoille. Ne kun ovat niin tunnistettavia. Niistä taas sitten keskusteltaisiiin televisiossa. Maailma pyörisi siinä ympärillä kuin väkkärä.

Läheltäkin löytyy esimerkkejä. Huoneteatterin taannoinen juhlanäytelmä kertoi alkoholismista ja AA:sta. Siinä oli aihe ja henkilöitä ja tapahtumia. Mutta konservatiivi kysyisi, missä oli se teema? Jeppe juo, mutta mitä sitten? Teemaa ei enää kysytä, on vain aiheita, erittäin nykyaikaisia aiheita. Niiden perässä teatterikin juoksee.

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimituksen vakituinen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.