Koska meitä käsketään

En mä kehtaa. Se on noloa. Niinpä niin, tätä se on. Yhteiskunta ja kulttuuri ajavat meitä valmiiseen muottiin. Kaikenlainen massasta erottuminen ja pienikin mokailu pyritään riisumaan meistä, joiden muka tulisi luoda uutta ja muuttaa maailmaa. Vain täydellinen kelpaa. Vain standardi kelpaa. Valmistusvirheiden välttämiseksi ihmiselämää rakennetaan kuin valvotulla liukuhihnalla, ainoastaan sarjanumero puuttuu.

Jo koulujärjestelmän alusta meitä opetetaan sivistyneiksi ja vakavanaamaisiksi kunnon kansalaisiksi. Ahkerat ja siivot me aina olla tahdomme. Koska meitä käsketään -kappaleen auktoritatiivinen sointi raikaa takaravoissamme vielä työelämään astuessammekin. Onko rautakankimainen pönöttäjä kuitenkaan se tavoittelemisen arvoinen ihmistyyppi? Edustustehtävissä ja virallisessa kanssakäymisessä jäyhä imago on hyödyksi, mutta kun ihminen tottuu näyttämään itsestään vain salonkikelpoisen puolen, alkavat epäonnistuminen ja itsensä nolaaminen pelottaa. Eikö välillä ole hyvä lyödä lekkeriksi ja olla ottamatta itseään vakavasti?

En käsitä, miksi meidän pitäisi aina olla virheettömiä toistemme edessä. Miksi täydellisyys, massaan sulautuminen ja kaavamaisuus tuntuvat ainoilta tavoittelemisen arvoisilta asioilta? Kuinka helppoa tässä yhteiskunnassa olisikaan elää, jos sietäisimme omaa keskeneräisyyttämme. Mutta se on mahdotonta meille, jotka kartamme kaikkea vähänkään tavallisuudesta poikkeavaa kuin tarttuvaa spitaalia. Siitä huolimatta paremmaksi ei kukaan tule.

Miksi et siis seuraavan kerran pukisi päällesi ylilyövän mautonta paitaa tavallisen valkoisen sijasta, puhuisi rohkeasti murretta tai nauraisi vähän kovempaa? Mikset lähtisi laulamaan karaokea, vaikka nuotit eivät osuisikaan täysin kohdalleen? Jo Irwin Goodman tiesi mistä puhui. Vain elämää, ei sen enempää. Koita ymmärtää.

Kirjoittaja opiskelee syksyllä viimeistä vuotta Jyväskylän normaalikoulun lukiossa.