Kostava karhu, seksikäs vuohi

Eläimet näyttävät tassuttelevan nyt taiteeseen, näkyvästi ainakin helsinkiläisiin teattereihin. Lavalle tuodaan meidän ja ”niiden” väliseen suhteeseen, arvottamiseen ja hyväksikäyttöön liittyvää problematiikkaa, ja onkin jo korkea aika.

Tuli nähtyä Lauri Maijalan Missä nyljimme kerran Viirus-teatterissa viime vuonna. Se oli hauska ja kummallinen taidonnäyte, loppuosastaan upea pitkä musikaalinumero.

Hännätön kettu, siivetön kotka ja nyljetty karhu hyökkäävät Heartbreak Hoteliin kostamaan ihmisille kokemansa vääryydet. Maijala antoi symbolisille villieläimille aseet ja lähetti ne hakemaan oikeutta kaikkien hyväksikäytettyjen puolesta, teki niistä kapitalistin ulkoistetun syyllisyydentunteen.

Tämän vuoden Maailman teatteripäivän (27.3.) julistuksessa puolalainen ohjaaja Krzysztof Warlikowski kirjoitti: ”Teatterin tehtävä on kurkistaa sinne, minne katsominen on kiellettyä.” Leea Klemolan ohjaama, veljensä Klausin kanssa kirjoittama Maaseudun tulevaisuus tekee juuri näin.

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä käsitellään kanssaeläimen tappamista ja syömistä, sen ulosteita, seksiä sen kanssa ? sekä identiteettiä, yhteiselämää ja rakkautta. Mahtavasti puvustettuna ja lavastettuna, hienosti näytellen, filosofisesti ja arkailematta.

Lähtötilanteessa eläinten teurastaminen on kriminalisoitu. Entinen ruotsinlaivan rumpali, nykyinen paimen yrittää jotenkin selviytyä suostuttelemalla itsetuhoista lammastaan pysymään hengissä ja tuottamaan villaa.

Välillä katsoja seuraa arkisen oloista jutustelua (ja neulomista) ilman kohottavia puheita tai muuta teatterikikkailua. Ihmisten tasavertaisina keskustelukumppaneina nyt vain sattuvat olemaan luottamusmiesvuohet ja pissishevoset.

Ota taas housut pois ja ole ihan kamala, sanoo koira toiselle, kun haluaa olla hetken ajattelematta tylyn isäntänsä aiheuttamaa surua.

Klemoloiden arkimagiikka ammentaa heidän Mongolian-reissultaan ja Suomenkin vanhalta maaseudulta, jossa kotieläin kyllä syötiin mutta se oli myös nimetty perheenjäsen, elämässään ja kuolemassaan kunnioituksen arvoinen.

Minussa joitakin närkästyttäneet lavatapahtumat herättivät lähinnä ilahtunutta tunnistamista, sillä kysymys on meidän kaikkien yhteisen todellisuuden mietitystä käsittelystä. Esityksen muoto taas on sen verran omapäinen ja katarttisen viihteen kaavoista kieltäytyvä, että siinä oli hetkittäin haastetta.

Välittyisikö teoksen maailmankuva niin hyvin, jos se tavoittelisi dramaattisemmin koskettelevaa draamaa? Monessa esityksessä kun minusta on tuntunut, että tavoite on vain aikaansaada katsojassa sopivasti tunteita, ei niinkään ajatuksia.

Klemolat operoivat lähellä todellisuuden kömpelöä tragikomediaa. Toisensa kesyttäneet ihmiset ja muut eläimet eivät välttämättä saavuta mitään suurta, kunhan saisivat elettyä lajityypillisesti ja mielekkäästi pienet elämänsä. Maaseudun tulevaisuus tyrmää tunteettoman hyväksikäytön, mutta naureskelee myös mystiselle voimaeläinhippeilylle.

Todelliset eläimet eivät ole sen paremmin koneita kuin tämän yhden apinalajin käteviä vertauskuviakaan, vaan aivan samalla tavalla kehityshistoriansa ja persoonallisuutensa määrittämiä tuntevia yksilöitä kuin mekin. Tähän liittyvät kysymykset ovat nykyajan kovimpia moraalisia haasteita, eivät vain taiteessa vaan ennen kaikkea kaikkialla, missä eläimiä hyödynnetään ruuaksi, viihteeksi tai materiaaliksi.

Kirjoittaja on luonnontieteitäkin lukenut Keskisuomalaisen teatterikriitikko.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.