Koti irtoaa seinistä, vaan ei ihon alta

Kodissani kaikuu. Kaikki alkoi siitä, että eteen tuli muutto ja sitä myötä tenkkapoo.

Olen muuttanut vain kahdesti. Luultavasti siksi olen siinä niin huono. Ärsytti jo etukäteen ajatus kaikesta raahaamisesta ja roudaamisesta, puunaamisesta ja purkamisesta. Viime hetken paniikkiryntäilystä pois seuraavan asukkaan jaloista.

Hommaa helpottaakseni päädyin muuttamaan kahdessa erässä. Käärin kokoon matot ja verhot. Pakkasin kirjat ja cd-levyt ruskeaan pahvilaatikkoon ja kannoin harjoitusmuuttokuorman mukaan. Viherkasvikin lähti edeltä toiseen kaupunkiin, joten jäin juttelemaan itsekseni.

Silloin sen kaikumisenkin huomasin.

Koti purkautui pahvilaatikoihin ja sen alta paljastui asunto. Persoonattoman valkea ei-kenenkään-maa. Koti roikkui vielä läiskittäin siellä täällä huoneiston yllä, vähän kuin ohueksi kulunut, hilseilevä iho. Aloin tuntea itseni jo ennalta entiseksi asukkaaksi.

Siinä alkoi väkisinkin miettiä, että mikä se semmoinen "koti" loppujen lopuksi edes on.

Kodista sanotaan kaikenlaista. Esimerkiksi, ettei toista vastaavaa paikkaa olekaan. Tai ettei missään ole yhtä hyvä. Tai että kotiin tietää tulleensa silloin, kun voi kävellä ympäriinsä paljain varpain ilman, että se vaikuttaa oudolta.

Kaikista määritelmistä huolimatta kotiin voi olla joskus kauhean vaikea löytää. Osa etsii ikänsä, eikä silti onnistu. Antiikin aikainen roomalaisajattelija Plinius vanhempikoitti viitoittaa tietä tokaisemalla, että koti on siellä, missä sydän. Pari tuhatta vuotta myöhemmin vähän erilaisena kulttuurivaikuttajana maineeseen noussut brittipoppari Robbie Williams joikaa, että koti on siellä, missä kipukin.

Taitavat löytyä samalta suunnalta.

On väitetty sellaistakin, ettei koti ole paikka ensinkään. Joku löytää kotinsa matkustamisesta, joku toisista ihmisistä. Jollekin koti voi olla paikka, jossa parhaiten ymmärretään - asuipa siellä itse tai ei.

Kotia eivät tee neljä seinää ja mikroaaltouuni tai aikakauslehdestä kopioitu sisustus. "Omalta"asuinpaikka alkaavaikuttaa vasta ihan suunnittelemattomien seikkojen myötä: sitten, kun seiniin on pinttynyt muistoja ja teippailtu pienimpien vieraiden piirustuksia. Kodista rakentuu pikkuhiljaa asukkaansa muotokuva.

Muuttorumban ainoa hyvä puoli onkin se, että pakatessa oppii itsestään kummia tosiasioita. Esimerkiksi sen, että jos kuolisin nyt, minusta jäisi jäljelle lähinnä paperia: armoton kasa muistilappuja, kuitteja, kirjeitä ja lehtiöitä - siitäkin huolimatta, että kannoin keräykseen kaksi säkillistä silppua.

Seuraavaksi eniten läheiset perisivät kaikenlaisia kemikaaleja saippuasta hiuslakkaan ja ikkunanpesunesteeseen.

Taidan yhtyä niihin tuumiskelijoihin, joiden mielestä koti on mielentila. Tyyni tunne, jonka voi kääräistä mukaansa lähtiessään ja levittää seuraavaan pysähdyspaikkaan - tai harteilleen, jos aikoo jatkaa tien päällä pidemmän aikaa.

Ja onhan se vähän niinkin, että koti on kauneimmillaan silloin, kun sen on jättämässä taakse. Välillä täytyy käydä kaukana, että osaa ikävöidä takaisin. Yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija Thornton Wilder muotoili osuvasti, että kodin turvassa ihminen kaipaa seikkailuja ja seikkailuissa kodin turvaa.

Outo otus, ihminen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.