Koti vieraassa kaupungissa

Aloin itkeä katsellessani Woody Allenin elokuvaa To Rome With Love. En yleensä itke elokuvissa, joten tutkin liikutustani mielenkiinnolla. Kun valkokankaalla keskusteltiin ihmissuhdeongelmista, nauroin tai hymähtelin. Kun eteeni heijastui koko seinän kokoinen näkymä Roomasta, aloin itkeä.

Tunnistin tunteeni koti-ikäväksi. En kuitenkaan ole viettänyt Roomassa kuin 14 päivää elämästäni. Miten minulla voisi olla koti-ikävä sellaiseen paikkaan?

Vieraassa maassa on joskus hankala tuntea oloaan kotoisaksi. Hankaluuksia aiheuttavat pienet asiat: kuorimaveitsi, jolla ei osaa kuoria omenaa, lippuautomaatti, josta pitää lukea läpi joka ikinen vaihtoehto ennen kuin osaa painaa oikeaa nappia, lähiö, jossa ei voi kävellä autotien laitaa ruokakauppaan, koska tiet on suunniteltu ainoastaan autoja varten.

Arkielämää suuremmat asiat ovat kuitenkin yleensä samanlaisia kaikkialla. On nähtävyyksiä, joihin kaikki turistit jonottavat. On postikortteja kirjoitettavaksi kotimaahan. On museoita, joissa voi viettää kokonaisia päiviä.

Ja niin minä vietinkin, Roomassa ollessani, kymmeniä tunteja museoissa. Museossa on aina kotoisa olo. Ei ole väliä, astunko kotikaupunkini museoon, jossa olen käynyt kymmeniä kertoja vai museoon maassa, jonka kieltä en kunnolla osaa: museossa tunnen aina olevani kotona. Kun kadun meteli väsyttää tai seuraavan junan lähtöön on pari tuntia aikaa, voin aina mennä museoon ja rauhoittua.

Museo on koti vieraassa kaupungissa. Näyttelyt voivat yllättää, mutta itse museo on instituutio, johon voi luottaa. Museoiden ketju lapsuudesta aikuisuuteen on sarja paikkoja, joissa saa nauttia esillä olevasta historiasta, taiteesta, luonnontieteestä tai vaikka autoista. Museossa voi perehtyä asioihin, joista ei tiedä vielä mitään, tai tavata tuttuja taideteoksia uudelleen ja uudelleen.

Matkalla saattaa löytää museon, joka tuntuu kaikkein kotoisimmalta. Siellä tulee käyneeksi lyhyenkin loman aikana monta kertaa. Ensitapaamisen jälkeen museoon tutustuu syvemmin. Pian jo tietää, missä huoneessa on penkki, jolla voi levähtää. Muistaa, missä salissa on kylmä ja minne paistaa aurinko. Tuntee tien kahvilaan. Tietää, millä pysäkillä raitiovaunusta on jäätävä pois.

Minun tarvitsee vain sulkea silmät ja muistan, millainen sisäpiha on roomalaisella etruskimuseolla Villa Giulialla. Muistan laattakäytävän mosaiikin, jonka merihevosella on kauriinsarvet. Muistan portaat museon kellariin, jonka ilmatiiviin oven takana on uskomattomasti säilynyt etruskihauta.

Tunnen koti-ikävää museoon, josta lyhyessä ajassa tuli kotini vieraassa kaupungissa. Paikka, jossa pistäytyä, kun oli hetki aikaa. Paikka, jossa nauttia iltapäiväkahvit ihanassa hiljaisuudessa.

Ikävää voi onneksi hoitaa astumalla mihin tahansa suomalaiseen museoon. Ne pysyvät, vaikka minä itse muutan ja muutun. Onneksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.