Kotiinkin voi kuolla

Koska olen matkustamassa marraskuussa Nepaliin ja kiipeämässä Mount Everestille, kaikki kysyvät minulta seuraanko Huippujengiä. Vastaan aina, että en vielä. Tallennettu on, mutta vielä vuorokausistani ei ole löytynyt aikaa sarjalle. Aikeissa kyllä on.

Keskustelu jatkuu tästä sillä, että kysyjä alkaa kertoa seikkaperäisesti ohjelman käänteistä. Että kuka on tippunut remmistä, millaisia vuoristo-oireita on koettu ja minkä merkkisiä varusteita kiipeilijöillä on päällään. Minä toistan, että en ole vielä sarjaa katsonut. Kohta joudun jo sanomaan astetta tiukemmalla äänensävyllä, että hiljene nyt hyvä ihminen.

Toinen televisiollinen seikka, jonka tuleva matkani on synnyttänyt, ovat elokuvasuositukset. Kaikilla on tarjota ohjelmistoon jotain 2015 julkaistun Everest-elokuvan kaltaista totuuteen pohjaavaa kertomusta kiipeilijöistä, joista iso osa kuoli matkalla. Vaikka sanon, etten ole huipulle tähtäämässä, suositukset pysyvät samoina.

Olen vetänyt tästä kahdenlaisia johtopäätöstä: ensinnäkin, että ihmiset eivät uskoa kenenkään katsovan tallenettuja ohjelmia jälkeen päin ja toiseksi: ihmiset eivät halua minun matkaavan Nepaliin.

Onnettomuusleffojen suositteluhan on nimittäin vähän sama kuin tarjoaisi risteilylle suuntaavalle Titanicia ja lentokonematkaajalla WTC-dokumenttia. Että katsoppa nämä ja mieti sitten pitäisikö kuitenkin jäädä kotiin. Näin vaikka kotonakin voi sattua vaikka mitä. Macaulay Culkinin esittämällä hahmolla on tästä laajalti kokemusta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.