Kotipalvelun raunioilla istutaan juomassa kahvia

En jaksanut nousta sängystä ylös kuin vaihtamaan vauvalle vaipan… minä vain itkin. Varmaan viimeisillä voimillani soitin kaupungin kotipalveluun ja kerroin, etten pärjää enää. Sieltä tuli välittömästi kodinhoitaja, joka oli kanssani kolme päivää. Hän toi turvan, ja totta kai myös konkreettisen avun.

Näin kirjoitti eläkkeellä oleva lastensuojelutyöntekijä Raili Miettinen Savon Sanomissa. Hän muisteli 1980-lukua, jolloin kodinhoitajia oli 4 000 ja kotiavustajia 5 000. Sittemmin lapsiperheiden kotipalvelu romutettiin.

Nyt kunnallisen kotipalvelun raunioilla on lastensuojelun asiakkailleen tarjoama perhetyö. Se eroaa kodinhoitajan työstä, koska psykososiaalinen tuki sisältää aina kontrollin elementin neuvoineen, havaintoineen ja vanhemmuuden arviointeineen.

Olen tutkinut lukuisia mielivaltaisia lastensuojelutapauksia. Monia yhdistää apua pyytäneiden kotiin lähetetty perhetyöntekijä, jota on ohjeistettu karttamaan itsenäisesti suoritettavia kotitöitä. Hänen toimenkuvansa on lähinnä rupatella, leikittää taaperoa ja tukea perhettä arvioimalla vuorovaikutusta – lähihoitaja- tai sosionomikoulutuksella. Niin, ja istua sohvalla kahvia lipittäen.

Kuka vanhempi haluaa tällaista kolmen tunnin tärkeilevää ”peruspalvelua”? Jos olisin uupunut, en ottaisi yhteyttä viranomaisiin, vaikka syksyn lapsensurmauutisissa kehotettiinkin niin tekemään. Ennemmin pyytäisin apua tuttaviltani tai kääntyisin kirkon puoleen.

Tehoton lapsiperheiden auttamisjärjestelmä on vaiettu riskitekijä, joka lisää perheiden pahoinvointia. THL:n perhesurmaselvitys (2012) paljasti, ettei varhainen tuki välttämättä toimikaan kuin paperilla. Viranomaiset olivat joissakin tapauksissa ohjanneet perheitä avun piiriin, mutta kokonaisvaltainen auttaminen oli jäänyt kesken. Asiakas oli voinut kokea peräkkäiset viranomaistoimet jopa kiusaamiseksi.

Railin sanoin: ”Nykyiset toimenpiteet eivät auta perheitä, vaan väittäisinpä niiden monta kertaa vain pahentavan tilannetta samalla kun rahaa palaa enemmän.” Hän toteaa lakonisesti, ettei hänen tapauksessaan “tarvittu arviointiryhmän panosta tai sosiaalityöntekijän kotikäyntiä toteamaan, olenko oikeasti apua vailla, vai yritänkö vain lusmuta vastuustani”.

Liian usein lusmureiksi epäillään isiä ja äitejä, jotka viimeisillä voimillaan huutavat apua sängynpohjalta. Sosiaalityöntekijät eivät tunnu arvostavan kodinhoitajia, toisin kuin ”perhetyöntekemättäjättämistyöntekijöitä”, joiden tarkkailuraporteilla tuetaan huostaanottoja.

Virallisen asiakirjan sanoin: ”Äiti vastuuttaa yhteiskuntaa lastensa hoidosta.” Samalla veronmaksajia vastuutetaan ylläpitämään ammattikuntia, jotka on koulutettu ylenkatsomaan lähimmäisten palvelemista, jopa halveksumaan ja rankaisemaan avuntarvitsijoita.

Kuinka monta lapsiuhria Suomi tarvitsee käsittääkseen, ettei uupunut vanhempi hyödy kontrollin kiristämisestä vaan siitä, että kotiin tulee rehti kodinhoitaja huushollaamaan ilman lastensuojelun asiakkuutta? Yhden huostaanotetun lapsen laitosvuoden hinnalla perheelle järjestettäisiin lähes 3 000 tuntia kotipalvelua.

Miksei näin yksinkertainen asia mene jakeluun, ei sitten millään?

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.