Koulujen uskonnonopetuksesta

Nykyisessä uskontokeskustelussa ei pohdita, olisiko hengellisyydellä jotakin annettavaa tämän ajan ihmisille. Moisia mietiskelee vain jokunen piispa, esseisti tai muu tosikko.

Polttava kysymys on nyt, missä ja missä määrin uskontoa saa esiintyä.

Viime aikoina on jälleen ollut esillä kysymys koulujen uskonnonopetuksesta. Kahta ideaa esitellään toistuvasti. Toinen ehdotus perusteluineen on typerä. Toinen on järkevä, mutta osa perusteluista on pöhköjä.

Yhdet ovat sitä mieltä, ettei uskonto kuulu kouluun ollenkaan. Tätä näkemystä ei aina kehdata edes perustella, mutta taustalla lienee ajatus, ettei uskonto ole totta. Silloin minua kiinnostaisi tietää, miksei kukaan ole häätämässä lukujärjestyksestä liikuntaa ja musiikkia. Niillä tuskin on senkään vertaa tekoa faktojen kanssa.

Uskonto ei siis kuulu kouluun, koska se on uskontoa. Tiedämme, mitä tällaisilla argumenteilla pitää tehdä. Sääli vesilintua.

Toiset ehdottavat, että oman uskonnon opetus pitää korvata kaikille yhteisellä uskontotiedolla, jossa esiteltäisiin erilaisia uskonnollisia ja filosofisia näkemyksiä. Perusteluna on, että uskontojen ymmärtäminen on tärkeää ja että luokkien pirstominen useisiin opetusryhmiin on vaikeaa ja haitallista. Tähän asti olen samaa mieltä. Päästään typeriin perusteluihin. Ne suuntautuvat ”oman uskonnon” ajatusta vastaan.

Monet ateistit sanovat mielellään, että kaikki ihmiset syntyvät uskonnottomina. Sitten heidän vanhempansa tuputtavat heille oman uskontonsa. Väite on periaatteessa totta mutta silti mätä. Kaikki syntyvät myös ilman kieltä ja nimeä, emmekä me silti sano, ettei heidän nimensä tai kielensä olisi heidän omansa.

Ajatellaanko, että uskonto on – tai sen pitäisi olla – valinta, joka tehdään tietoisesti ja ennen kaikkea itse?

Sama idea lienee taustalla silloinkin, kun viattomasti sanotaan uskontojen ”tuntemisen” olevan tärkeää – kuin ne olisivat vain ulkomaailman asioita, kuuluisivat vain toisille. Omaa olisivat Facebook, McDonald’s ja Vain elämää.

Minä olen sitä mieltä, että pitäisi opettaa nimenomaan omaa uskontoa. Ei pidä uskotella lapsille, että hengellis-filosofiset perusasenteet voisi noin vain valita. Jokaiselle ne annetaan, aivan niin kuin äidinkieli. Vasta, kun tämä on tunnustettu, voi kapinankin henki elää. Loputtomien vaihtoehtojen merestä se ei nouse.

Ongelmia tosin on ainakin kaksi. Ensinnäkään peruskoulu ei yksinkertaisesti voi pätevästi opettaa kaikille sitä, mitä he tilaavat. Toiseksi monet eivät edes tiedä, mikä heidän oma uskontonsa on, jos sellaista onkaan. Kristinuskoa he eivät ole edes hylänneet. Toisen tai kolmannen polven uskonnottomilta se on vain luisunut käsityskyvyn ulottumattomiin. Olisi mieletöntä opettaa puolelle luokalle uskonnon puuttumista heidän ”omana uskontonaan”.

Niinpä voidaan vain opettaa uskontotietoa kaikille – ja toivoa, että se, mikä on omaa mutta ei median eikä kauppakeskuksen antamaa, joskus valkenisi jossakin muualla kuin koulussa ja toisi hieman lisää mieltä ja makua koko elämään.

Kirjoittaja on esseisti ja suomentaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.