Kroppa on jo kotona, mutta mieli vielä matkalla

Matka Japanista Suomeen kestää lentokoneella noin yhdeksän ja puoli tuntia. Todellinen kotiinpaluu käy kuitenkin hitaammin. Kehon jo löhötessä kotisohvalla huomaa, ettei mieli koskaan ehtinyt samaan koneeseen. Vuoden poissaolon jälkeen kotimaa on löydettävä uudestaan - päivä ja pala kerrallaan.

ENSIMMÄINEN löytö ovat puut. Ne alkavat sieltä, missä Helsinki-Vantaan kiitorata päättyy, eivätkä lopu koskaan. Palaaja huomaa yhtyvänsä koneen ikkunasta tähyävien japanilaisrouvien toteamukseen siitä, että Suomi on itse asiassa metsä.

Uskaltautuessaan ensikertaa ulos metsänväen sekaan huomaa rouvien olleen oikeassa: poissaolon aikana muistikuvien järjestäytyneen yhteiskunnan tilalle on kasvanut viidakko. Ensinnäkin kaikki on paljon suurempaa - tai sitten sitä on itse vähän pienempi - kuin muisti. Bussikuskit tarjoavat lastenlippuja ja terveyskeskuksen jonossa "teiniin" suhtaudutaan alentuvasti.

Asiakaspalvelijatkin vaikuttavat töykeiltä - eivät siksi, että oikeasti olisivat, vaan koska oma pää ei vielä ole päivittynyt todellisuuteen, jossa tarjoilijat eivät polvistu ja ostokset kannetaan kynnyksen yli ihan itse.

PALAAJA on metsänväen mielestä ihan yhtä outo. Se nykii, kilisee ja vastaa usein millä tahansa muulla kielellä paitsi sillä oikealla. On niin olevinaan.

Ihan turha selittää, että päällä on vielä akuutti kielikrapula ja että kohteliaisuuskumartelu häipyy lihasmuistista hitaasti. Meren takana lahjaksi saadun kännykorunkin riisuu lopulta suosiolla pois.

Se rikkoo helinällään metsän luonnonrauhaa.

ON KOTIINPALUUSSA puolensakin.

Ilma on niin raikasta, että viiltää, leipä leipää ja huumori ihanan ilkeää. Metsäläisetkin tuntuvat rivien välistä viestivän, että olet ehkä outo, mutta sentään oma. Muistaa taas, mistä lähti ja miksi kannatti palata.

Lopulta vierailla mailla vietetyn vuoden tärkein anti eivät ole mukana tuodut tavarat tai uudet sanat, vaan toisenlaiset, syvemmälle pesiytyneet matkamuistot. Ne, jotka eivät haalistu pesussa tai unohdu käyttämättöminä.

Muukalaiselämää Japanissa vietellessä tuli keränneeksi itseensä ihmisen rakennuspalikoita. Kappaleita, joita ilman ei koskaan olisi kasvanut näinkään kokonaiseksi.

Se, miten moiset olivat niin kauas joutuneet, on ikuinen arvoitus. Vaan väliäkö tuolla. Pääasia, että löytyivät.

Kirjoittaja on Japanissa opiskelemassa ollut Keskisuomalaisen avustaja.