Kuka enää katsoo vähäiseen?

Nyt pienin jää unhoon, eikä juuri kukaan katso vähäiseen. Silmiä ei ehditä/ muisteta/ osata luoda ylös taivaaseen. Kansakoulussa ulkoa opitun virren sanat ovat unohtuneet, ja osa nykypäivän päättäjistä ei ole niitä koskaan ulkoa oppinutkaan.

Hälyn keskellä teemme hiljaisen viikon matkaa kohti pääsiäistä. Muistelemme erään ihmisen matkaa ristille ja Pilatuksen sanoja: "Katso ihmistä." Siinä oli kaksi vaihtoehtoa. Katsoa ihmisen perikuvaa ja irvikuvaa. Jeesusta tai raivoavaa kansaa.

Sokeassa vihassaan ihmiset vaativat kuolemaa keisarin valtaa uhkaavalle, ja kansaa miellyttääkseen maaherra antaa viattomaksi tietämänsä Jeesuksen heille. Pilatus käy kauppaa omasta asemastaan ja hyväksytyksi tulemisestaan toisin kuin Jeesus.

Suuren draaman henkilöt puhuvat eri kieltä. Juonittelun ja mielistelyn ääni voittaa vaikenemisen. Silti hiljaisuus huutaa pelottavan kovaa. Kovemmin kuin tyhjät sanat.

Tänäänkin meidän on valittava kumpaa katsomme, kun katsomme ihmistä.

MIELUITEN katsomme sitä, josta on hyötyä. Ihmistä enemmän katsomme tunnuslukuja, joiden valossa ihminen on elätettävä tai elättäjä, huollettava tai huoltaja. Ajattelu ja kieli siirtyvät päättäjiltä mediaan, josta luemme, mikä on kunnassa elätettävien ja elättäjien suhde.

Elätettävät ovat pääsääntöisesti lapsia ja vanhuksia ja huokausluvuissa tietenkin vain vanhuksia, koska heistä ei enää tule tuloksentekijöitä niin kuin lapsista. Vanhukset ovat yksiselitteisesti ongelma.

Jokainen talousseminaari on ikääntyvän, vajavaisen ja vähäisen ihmisen piinaviikko. Siinä vedetään esiin laskeva käyrä toisensa jälkeen ja maaginen sana: ongelma. Se on se sama ongelma, josta työnantajan pitäisi päästä eroon. Surullisenkuuluisa eläkesotku syntyi siitä ajatuksesta, että meiltä loppuvat elättäjät, elätettävät jäävät käteen kuin Musta Pekka.

Ihmiskuvamme on etäällä Jumalan luomasta.

IHMINEN ja hänen elämänsä eivät saa arvoa suorituksista vaan olemassaolosta. On irvokasta arvottaa ihmisiä sen mukaan, paljonko heistä on hyötyä, kuinka älykkäitä, varakkaita tai kauniita he ovat.

Mutta paljas olemassaolo pelottaa. Entä, kun jään vain sen varaan. Mitä olen, kun kaikki rakennettu murenee...

Siinä kuitenkin on jotain mittaamattoman arvokasta. Ilman sitä kulttuuri menettää perspektiivinsä ja jäljelle jäävät vain voittajat. "Päältä katsoen luopumiselta näyttävä onkin sisäisessä maailmassa suostumista ja vapautumista. Jokin hellittää, eikä enää tarvitse lunastaa olemassaoloaan selviytymisellä. Voi vain olla olemassa niin pitkään kuin on."

Niin toteaa piispa Kari Mäkinen ja jatkaa: "Kun joskus on päässyt kulkemaan vanhan ihmisen rinnalla keskellä luopumista, näky on vapauttava. Ikään kuin olisin päässyt hengittämään raikasta ilmaa keskellä uuvuttavaa ja varjoista piittaamatonta menestymisen ja selviytymisen maisemaa.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen erikoistoimittaja ja kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.