Kuka huolestuisi tapahtumasta?

Kunnon kiekkotoimittajat ovat aina huolissaan pelistä.

Pelin taso, pelin analyysi, pelin kuva, pelin kunnioitus… Blaa-blaa-blaa.

Huoli on turha. Tämän vuoden MM-kisoissa pelataan parin avauspäivän perusteella juuri niin laadukasta kiekkoa kuin näiltä miehistöiltä on lupa odottaakin. Pelissä itsessään ei ole motkottamista.

Se on tämä tapahtuma, josta sopisi olla huolissaan.

Sama ilmiö tapahtui englantilaisessa jalkapallossa ennen vuosituhannen vaihdetta.

Valioliigan, tv-rahojen ja kaupallistumisen myötä laji yläluokkaistui. Sitä tahtia kun sarjan globaali brändi voimistui, se menetti paikallista rosoaan, juuriaan.

Katkarapuleipiä mussuttavat liikemiehet sysäsivät intohimoiset, peliä ja seuraa rakastaneet fanilaumat hiljalleen ulos stadioneilta. Liikemiehillä kun oli varaa maksaa ökyhintaisista lipuista, työläisillä ei.

Aluksi valioliigaseurat vain hieroivat käsiään. Rahaa virtasi ja stadionit täyttyivät. Vaikka seurapamput hupuloivat tulonsa järjettömiin pelaajapalkkioihin, kuvittelivat he iskeneensä pysyvästi kultasuoneen.

Mutta ajan myötä tuuli kääntyi. Seurat eivät ahneuksissaan tulleet huomanneeksi, mistä jalkapallo-ottelun elämyksellisyydessä on kysymys – jopa konservatiivisen VIP-väen mielestä.

Porhot eivät tule stadionille laulaakseen ja riekkuakseen. Mutta he haluavat seurata, kun intohimoa pursuavat tosifanit laulavat ja riekkuvat. Bisnesvieraat eivät luo tunnelmaa, he haluavat nauttia siitä.

Mutta mitä tehdä, kun tunnelma oli jo muutettu seteleiksi. Kun vaikkapa Unelmien teatterina mainostettu Manchester Unitedin Old Trafford muistutti äänimaisemaltaan oikeaa teatteria.

Oli käännettävä ruuvia toiseen suuntaan. Viime vuosina faneja on taas sitoutettu alennuksilla, monivuotisilla kausikorteilla ja lupauksilla lippuhintojen pysyvyydestä. On ymmärretty halvemmalla myymisen arvokkuus.

Sama kehityskulku koskettaa jääkiekon MM-kisoja. Turnausta, jonka suosiolla on ylipäätään ollut hyvin vähän tekemistä pelin absoluuttisen laadun kanssa. Sekosihan Suomikin vuonna 1995 kaikkien aikojen heikkotasoisimpien kisojen jälkimainingeissa.

MM-kisat ei ole jääkiekkomaailman eliitin voimankoitos. MM-kisat on karnevaali, rituaali ja kansanjuhla, josta jää aika vähän jäljelle, kun kansa repäistään pois.

Vertaus voi olla epäreilu, mutta konkreettinen. Kaksi vuotta sitten Saksan MM-kisojen avajaisissa kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni, kun yli 70 000 katsojaa lauloi Gelsenkirchenin ulkoilmaottelussa saksalaiskiekkoilijoiden kunniaksi.

Eilenkin selkäpiissä väreili. Niin typerryttävää oli seurata Leijonien pelaamista Hartwall Areenan puolityhjille katsomoille.

Olen varma, että moni saksalainen pikkupoika innostui jääkiekosta nauttiessaan Gelsenkirchenin tunnelmasta. Ja olen varma, ettei yksikään pikkupoika innostunut jääkiekosta eilen hengettömässä Ilmalassa. Eikä innostunut isompi poikakaan.

MM-organisaatio on valioliigaseurojen tavoin tienhaarassa. Tarjolla on yhtäältä helppoja pikavoittoja, toisaalta säröjä lajin näyteikkunassa. Yhtäältä komeita puitteita, toisaalta tyhjiä lehtereitä.

Onneksi ruuvia voi aina kääntää kahteen eri suuntaan.