Kuka pitäisi huolta mäkihypystä?

Suomalaisten mäkikotkien lennot ovat lyhentyneet hälyttävästi. 2000-luvun alkuvuosina voitosta voittoon kulkenut Suomen maajoukkue kerää maailmancupissa vain jäännöspisteitä – hyvä, jos niitäkään.

Syöksy huipulta on ollut käsittämättömän nopea. Mäkihypyn vahvojenkin seurojen Lahden Hiihtoseuran ja Puijon Hiihtoseuran toiminta ei ole tuottanut menestyviä tyyppejä vuosikausiin.

Janne Ahonen lopetti uransa ensimmäisen kerran 2008. Seuranneet kaksi paluuta eivät ole enää tuoneet kunnianpäiviä takaisin. Kun vuosina 2002 ja 2006 neljä olympiamitalia kerännyt Matti Hautamäki lopetti uransa 2011, niin menestys alkoi hiipua nopeasti.

Ahosen ja Hautamäen jälkeinen uusi polvi tuotti vielä hyviä hyppääjiä, mutta esimerkiksi Janne Happosen ja Ville Larinnon menestys kääntyi huonoon suuntaan loukkaantumisten vuoksi, eikä Harri Olli viihtynyt riittävästi harjoitusmäissä.

Näin Suomen viimeisin maailmancupin osakilpailuvoitto on vuodelta 2014 mäkiviikolta, jossa Anssi Koivuranta voitti Innsbruckissa. Nyt Suomella on 15 cupin pistettä kauden henkilökohtaisista kisoista.

Lajissa tehtiin muutama perusvirhe. Valmennuksellisesti oli suuri erehdys, kun B-maajoukkueen toiminta keskeytettiin säästösyistä. Suomi pysytteli huipun tuntumassa silloisilla huipuillaan, mutta A-maajoukkueen taakse rakentui suuri kuilu.

Tulevaisuuden hyppääjille jäi kilpailtavaksi vain muutama kotimainen kisa. Nuorten maailmanmestareille tai Pohjoismaiden mestareille alkoi väylä maailmancupiin mennä tukkoon.

Jäljet näkyvät nyt.

Vuonna 2008 irtisanottiin mäkihypyn ja yhdistetyn lajijohtaja Janne Marvaila. Säästöt iskivät, eikä lajista pystytty pitämään huolta omin voimin, mitä lajin itse perustama Finnjumping yritti. Järjestelmä alkoi yskiä pahemman kerran.

Suomi menetti asemansa, kun mäkihypyn seurakenttäkin alkoi hiljentyä. Puhuttiin, että samassa seurassakin oli useita eri linjauksia siitä, kuinka harjoittelu painotetaan. Ikävintä oli, että yksikään lukuisista näkemyksistä ei tuottanut enää kansainvälisen tason kilpailijoita.

Itävaltalaisen Andreas Mitterin palkkaaminen päävalmentajaksi puolitoista vuotta sitten sai myönteisen vastaanoton, ja yhteen hiilen puhaltamisen ajatus alkoi muodostua. Mihinkään ihmeisiin Mitter ei ole pystynyt, vaan syöksyn voi arvioida alkavan oieta.

Mitterin tehtävä ei ole linjata seuratason työtä tai valmennusolosuhteita. Jonkun pitäisi tehdä se.

Niin, kuka johtaa nyt lajia?

Hiihtoliiton toiminnanjohtaja Mika Kulmalakin on profiloitunut ennen muuta maastohiihdon puolestapuhujaksi.

Takavuosina mäkiviikkoa seurasi Suomessa televisioista miljoonayleisö. Huippujen katoamisen myötä tuhoisa isku lajin julkisuuskuvalle oli tv-oikeuksien antaminen maksukanaville. Vain fanaattisimmat lajin ystävät seuraavat enää mäkihyppyä.

Kun talvet ovat olleet usein melkein lumettomia suuressa osassa Suomea, lasten suksimistaito on romahtanut. Mäkihyppy on painunut julkisuudesta pimentoon, ja mahdolliset esikuvat pitää etsiä ulkomailta.

Entiseen loistoon palaaminen tuntuu hankalalta, suorastaan mahdottomalta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.