Kuka tekisi heijastimia aikuisille?

Joka syksy se alkaa: lehtien yleisönosastojen keskustelu jalankulkijoista ja heijastimista. Ensin kirjoitukset ovat iloisen kehottavia: "Muistetaan tänäkin vuonna näkyä liikenteessä!" Sitten harmistuneita: "Miten niin moni aikuinen ei vieläkään ymmärrä käyttää heijastinta?" Talven mittaan sävy muuttuu vihaisemmaksi: "Olin taas ajaa yhden jalankulkijan päälle!"

Eivätkö heijastimettomat aikuiset ymmärrä asettuvansa vaaraan? Miksi viesti ei koskaan mene perille? Tarvitaanko kovempia otteita yhteiskunnalta, heijastimen määrääminen pakolliseksi sakon uhalla?

Ehkä ihmiset eivät jätäkään heijastimia kotiin ihan silkkaa tyhmyyttään. Kyse voi olla yksinkertaisesti häpeästä: ongelma ratkeaa varmasti, kunhan joku tarjoaa heijastimia, joita aikuiset ihmiset kehtaavat käyttää. Vaaleanpunainen Pikku Myy ei välttämättä sovi roikkumaan uuden muotitakin hihaan, eikä arvonsa tunteva liikemies halua ripustaa takkinsa helmaan kovamuovista lumihiutaletta, vaikka se kolahtelisikin kävelyn tahdissa riemukkaasti salkkua vasten.

Heijastimien suunnittelussa on otettu huomioon vain kolme ryhmää: lapset, urheilijat ja mainosheijastimia tilaavat yritykset. Muille heijastin on hankala, se roikkuu narun päässä, hihaan pujotettava lenkki on neonvihreä tai kirkkaan keltainen, kaikki kuviot ovat lapsellisia ja pirteydessään mitä sopimattomimpia loskan keskellä työstään palaavan väsyneen ihmisen mielentilaan.

Heijastinformaatti vaatii uusia innovaatioita! Mitä jos Louis Vuitton toisi markkinoille käsilaukkuja, joiden kankaaseen olisi kudottu heijastimet valmiiksi? Entä, jos syystakissa olisi valmistajan logoheijastin, joka imartelisi vaatteen ostajaa tiedottamalla hänen tyylitajustaan? Entä jos vanhojen heijastimien antiikkiarvo nostaisi ne trendituotteiksi, joita saisi metsästää niin kuin vanhaa Arabiaa konsanaan, tai jos heijastimista tulisi osa uutta teknologiaa, jonka perässä olemme valmiita jatkuvasti juoksemaan?

Heijastimista voisi tulla myös yksi ostettavan taiteen laji. Kun taidetta myydään niin magneetteina, julisteina kuin mukeinakin, miksei omaa taidemakuaan voisi toteuttaa myös ostamalla lempitaiteilijansa teoksen heijastimena? Monet yritysten logoheijastimet osoittavat graafisten kuvioiden toimivuuden tehtävässään - miksei mukana voisi yhtä hyvin kantaa taidegraafikon teosta kuin lähikaupan logoa?

Heijastimesta tulisi näin koru, jota käytetään ulkovaatteessa, ja se pääsisi eroon maineestaan rumana ja kolisevana muovinpalana, jonka naru tarttuu kiinni kaikkialle.

Toisaalta myös laatikoihin unohtuneiden vanhojen heijastimien joukosta saattaa löytyä yllättäviä helmiä, kun asiaan vähän paneutuu. Eräästä jo käytöstä poistuneesta kaupan logosta on tullut lempiheijastimeni, kun näin saman logon graafikko Kyösti Variksen näyttelyssä. Vaikka se on kovaa 1980-luvun heijastinmuovia ja vähän liian iso ollakseen kätevä käyttää, kannan sitä ylpeästi takissani - onhan minulla antaa sille nimi ja tarina, paikka kulttuurimme historiassa.

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.