Kultakuppi ja puristi

Vieraillessani ensimmäistä kertaa Muranon lasitehtaalla Venetsiassa näin siellä kiemuraisten punakultaisten maljakoiden lisäksi jalallisia laseja, joiden sisässä oli kultaa 'avventura'-lehtien muodossa. Lasit olivat kauneimmat, mitä olin koskaan nähnyt ja päätin, että jos minulla vain olisi joskus varaa, hankkisin ainakin yhden sellaisen.

Uskon, että niin ikään muotoilija Kaj Franck oli mieltynyt Venetsiassa näkemäänsä, koska löysin hänen parhaillaan Design-museossa esillä olevasta näyttelystä venetsialaiseen tapaan 1960-luvulla tehdyn maljansa.

NÄYTTELY TUO Franckista esiin aivan uusia puolia. Muotoilija oli muutakin kuin puhdas puristi, jollaisena olemme hänet suunnittelemiensa suoralinjaisten teollisuustuotteiden perusteella oppineet tuntemaan. Muotoilija hämmästelee muuttuneita asenteitaaan sanomalla: "Aikoinaan esitin huulen: ainoa kulta, jonka hyväksyn lautasella, on savusilakan kulta. Nyt tajuan, miksi karussa antrealaisessa pirtissä oli kunniapaikalla Pietarista tuotettu teekannu, jossa oli kultaa ja koboltinsinistä."

Usein on sanottu, että Kaj Franck olisi keksinyt metallijauheiden ja -lankojen yhdistämisen lasiin. Niin ei kuitenkaan ole. Jo hollantilainen Andreas Dirk Copier oli käyttänyt sellaisia 1920-luvulla ja myös Venetsian Muranossa menetelmä oli käytössä. Franck oli nähnyt venetsialaista lasia Helsingissä ja myöhemmin myös Venetsiassa, jossa hän jopa illasti Paolo Veninin luona.

ULKOMAILLA ollessaan Kaj Franck ihastui väreihin, erityisesti vaaleanpunaiseen, joka osuu hänen kameraansa niin Meksikossa kuin Afrikassa ollessaan. Vanhana puristina hän etsi väriä ja sitä kautta suvaitsevaisuutta, jonkinlaista rikkautta. New Yorkista äidille lähetetyssä kirjeessä hän ihastelee näkemäänsä Alexander Girardin pöydänkattausnäyttelyä: "Se oli ihanan värivilli. Hän oli lainannut kiinalaisia kulhoja, punakahvaisia haarukoita ja veitsiä, vanhaa ranskalaisia maalaiskeramiikkaa, paperikoristeita, meksikolaisia koristeltuja kynttilöitä, sekä lautasen alustat, jotka hän itse oli sommitellut tilkkupeitoksi siamilaisesta silkistä, vaaleanpunainen jättiläiskakku, jossa marsipaanikyyhkysiä."

Hempeä vaaleanpunainen näkyi jopa Franckin suunnittelemassa käyttökeramiikassa, kuten Kilta-sarjaan liittyvissä säilytyspurnukoissa ja vuonna 1949 syntyneissä Sointu-kahvikupeissa. Puristiselle modernistille ornamentin kielto oli ongelmallinen. Tarinoiden kertominen ja kuvittaminen olivat lähellä hänen sydäntään. Siitä ei olisi ollut pitkä matka ornamenttiinkaan.

TOISAALTA puhdas muoto kulki Franckin tuotannossa punaisena lankana. Hän sitoutui lapsuudessaan näkemiinsä yksinkertaisiin astioihin, kuten taikinakulhoon. Siitä perusastiasta, joka hänen mielestään ainoana soveltui maaseudun talouden kaikkiin tarpeisiin, tuli esineen funktionaalisen suunnittelun ihanne. Tätä Kilta-kulhon varianttia hän sovelsi jopa taide-esineeksi muotoilemaansa venetsialaisen näköiseen kultamaljaan, universaali muoto sekin.

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.