Kulttuuri osana vanhuuden arkea

Taide ja kulttuuri ovat osa ihmisyyttä. Hekin, jotka eivät koe olevansa erityisen kultturelleja, kuluttavat kulttuuria arjessaan todennäköisesti aivan huomaamattaan. Kaupungilla kävellessä altistumme arkkitehtuurille, musiikille, ympäristöön sijoittuville visuaalisille elementeille, valotaiteelle ja monille muille taiteen ja kulttuurin ilmentymille. Taide ja kulttuuri ovat osa arkeamme, jota emme edes tietoisesti havaitse.

Eletty elämä tuo jossain vaiheessa rajoitteita vapaalle kulkemiselle. Esteet voivat olla fyysisiä, psyykkisiä tai sosiaalisia. Kun raitilla promeneeraus ei enää onnistu, ei ihmisyys kuitenkaan kutistu. Jokainen haluaa elää arkeaan mahdollisimman täyspainoisesti, oli arki sitten omassa kodissa tai hoitolaitoksessa. Taide ja kulttuuri kuuluvat myös tähän elämänvaiheeseen.

Ikääntyneille suunnatut kulttuuripalvelut ovat kehittyneet 2010-luvulla vahvasti eteenpäin. Tätä on vaikeaa rinnastaa viimeaikaisiin uutisiin vanhustenhuollosta. Päiväkeskusten kulttuuritarjonta ja näkemys kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista on kehittynyt eteenpäin, kulttuurinen vapaaehtoistyö, taidelaitosten yleisötyö, hoitohenkilökunnan kulttuuri- ja taidetoiminta arjessa sekä monet muut toiminnan muodot ovat ottaneet askeleita eteenpäin.

Resursseja ei ole läjäpäin, mutta valitettavan vähään tyytyvät taiteen ammattilaiset sekä muu henkilöstö ovat onnistuneet ”viisi leipää ja kaksi kalaa” – projektissaan. Vähästä on tullut määräänsä enemmän.

Taide ja kulttuuri ovat vuosikymmenet pyrkineet osaksi yhteiskunnan rakenteita. Varhaiskasvatus, perusopetus, kaupunki- ja aluekehitys, rakentaminen, imago- ja brändityö sekä sosiaali- ja terveydenhuolto ovat imaisseet kulttuurista toimeliaisuutta rakenteisiinsa.

Kulttuurikasvatussuunnitelmat löytyvät jo esimerkiksi noin joka kolmannesta kunnasta. Ikääntyneiden kulttuuripalveluiden kehitys ja kiinnittyminen rakenteisiin on tapahtunut osittain pinnan alla ja piilevästi.

Toisaalta se on ymmärrettävää: jos arki rullaa kulloisessakin elämäntilanteessa ja kulttuuriset tarpeet tyydyttyvät, ei se välttämättä ole mediatiedotteen paikka. Ihmisten hoito ja heistä huolenpito ei ole vain fyysisistä tarpeista huolehtimista. Mikäli hoitoa ja hoivaa tarjoava paikka ei tarjoa mitään muuta kuin välttämättömimmän, voi asian ottaa puheeksi.

Perheenjäsenet, ystävät ja ikäihmiset itse, kysykää miten taide ja kulttuuri näkyvät hoidossa ja arjessa. Oli se sitten kauniisti katettu aamupala, yhteinen lauluhetki, taiteilijan vierailu tai karvaisten kavereiden kyläily. Toiminta kertoo siitä, minkälaisena ihmisen elämä ja arvo nähdään. Nykyään myös sosiaalisen median käyttöä seuraamalla saamme tietoa, millaista on arki erilaisissa hoidon ja hoivan paikoissa.

Ensisijainen resurssi, jota tarvitaan, on riittävä ja motivoitunut hoitohenkilökunta, joka tiedostaa ja jolla on lupa tuottaa kulttuuria arkeen. Kysymys on samalla myös henkilökunnan koulutuksesta ja työhyvinvoinnista. Taiteen ja kulttuurin käyttö osana työnkuvaa tuo päätäntävaltaa ja itsenäisyyttä omaan työhön. Esimiesten on kuitenkin tuettava tätä työaluetta ja tunnistettava se perustyöhön kuuluvaksi.

Vuosia pyörinyt maakunta- ja sote-uudistus on tavoitteen karkaamisesta huolimatta saanut aikaan paljon hyvää ikääntyneiden kulttuuripalveluiden osalta.

Toiminta on valtakunnallisesti verkostoitunutta ja yhteistyö sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä kulttuuri- ja sosiaalipalveluiden välillä on tiivistynyt. Varsinkin kulttuurin ammattilaiskentälle on tulevaisuuteen latautunut odotuksia: millaisia uusia ammatillisuuden osa-alueita kulttuurihyvinvoinnin alalle voi vakiintua?

Ministerit Annika Saarikko ja Sampo Terho antoivat joulukuussa 2018 suosituksen taiteen ja kulttuurin saatavuudesta ja saavutettavuudesta sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Myös Jyväskylän kaupunki oli valmistelussa mukana. Ikääntyneiden näkökulmasta suositus on tärkeä, koska tämä ryhmä on väistämättä palveluja paljon käyttävä kansanosa. Suositus on napakka tiivistys siitä, mitä taide ja kulttuuri osana hoitoa ja hoivaa voivat olla.

Vanhustenhoidon epäkohtien ilmetessä, arvot ovat nousseet jälleen keskusteluun. Millaista kohtelua ihminen saa ikääntyessään ja varsinkin siinä vaiheessa, kun oma toimijuus on heikentynyt? Mitä on vanha ihmisyys? Arvopuhetta voidaan pitää tyhjänä lätinänä ja sitä se onkin, ellei puhe johda muutokseen. Pitkällä aikavälillä vahvoilla tahtotilat usein kuitenkin toteutuvat ja siksi myös arvoista ja ihmisarvosta puhuminen on tärkeää.

Olen useaan otteeseen kuullut varisinkin ikääntyneiden miesten suusta lauseen, joka alkaa ”vaikka minä olen jo näin vanha, niin voisinkohan sanoa…”. Vanhuudessaan ihminen on kuitenkin aivan täysipäinen ja -valtainen yhteiskunnan jäsen siinä missä lapsi ja nuorikin.

Ikä ei vie puheoikeutta. Ikäihmisten omalle äänelle tulisikin olla enemmän tilaa arvokeskusteluun osallistujina, palveluiden käyttäjinä ja yksinkertaisesti ihmisinä.

Kirjoittaja on opintovapaallaoleva Jyväskylän kaupungin kulttuuripäällikkö.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .