Kulttuuripolitiikka rakentaa siltoja kulttuurien välille

Kulttuuripolitiikalla on ollut Suomen historiassa moninaisia tehtäviä. Sitä on ensinnäkin käytetty tuottamaan tarinaa kohti sivistysvaltiota kulkevasta erityislaatuisen historian omaavasta kansasta.

Toiseksi se on yhdistänyt ja erottanut: Kulttuuripolitiikalla on yhtenäistetty sosioekonomisilta ja alueellisilta ominaisuuksiltaan varsin epäyhtenäistä väestöä.

Mutta onpa sillä toisaalta rakennettu myös kulttuuriseen makuun liittyviä eroja kansakunnan sisälle arvostamalla korkeakulttuuria ja väheksymällä kansankulttuuria.

Kolmanneksi sillä on toteutettu 1960-luvulta alkanutta hyvinvointivaltiollista projektia, jossa taidetta ja kulttuuripalveluja on tuotu kaikkien saataville.

Viime vuosina osa tutkijoista on arvioinut, että 2000-luvun markkinaliberalistinen kulttuuripolitiikka on pikemminkin rapauttanut kuin jatkanut tätä hyvinvointivaltioprojektia.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on 1990-luvulta lähtien pyrkinyt huomioimaan etnisiin ja kulttuurisiin vähemmistöihin liittyvät asiat. Samalla se on ottanut itselleen aktiivisen roolin tällä toimintakentällä.

Se ei ole ollut helppoa, sillä kulttuuri on perinteisesti kulttuuripolitiikassa ymmärretty suppeasti. Kulttuuri on tarkoittanut ensisijaisesti taiteita ja vähäisessä määrin kansallista kulttuuriperintötoimintaan. Täten kulttuuripolitiikan rooli esimerkiksi maahanmuuttajien ja kantaväestön elämäntapojen yhteensovittamisessa on jäänyt vähäiseksi.

Lisäksi sekä vanhojen (esim. romanit ja saamelaiset) että uusien vähemmistöjen (uudet maahanmuuttajat) asioita on hoidettu muilla hallinnon aloilla. Esimerkiksi maahanmuuttajien kotouttamisesta vastaa työ- ja elinkeinoministeriö ja romaniasiat ovat perinteisesti kuuluneet sosiaali- ja terveysministeriölle.

Erillisiä kulttuuripoliittisia elimiä ei vähemmistöasioille ole ollut, vaan kulttuuripolitiikka on pitkälti toiminut näissä asioissa niin sanottua normaalipalveluperiaatetta – ”yksi palvelu sopii kaikille” – noudattaen.

Ministeriön kulttuuripolitiikassa on edellä mainitusta tilanteesta huolimatta pystytty muodostamaan varsin aktiivinen rooli moninaisuusasioissa ja nostamaan kulttuuripolitiikan profiilia muutenkin. Sitä ovat edistäneet monet asiat: 1990-luvulta alkaen on tuotettu moninaisuutta koskevia erityisstrategioita ja -ohjelmia.

Ministeriö on viime vuosina tehnyt työtä vahvistaakseen kulttuurin huomiointia muilla hallinnonaloilla, myös niillä, jotka enimmäkseen vastaavat vähemmistöasioista. Samalla kulttuuripolitiikan virallinen kulttuurin määrittely on laajentunut taiteista myös elämäntapakysymyksiin.

Kulttuuridiversiteettikeskustelun myötä on lisäksi herätty jälleen kiinnittämään huomiota muuhunkin yhteiskunnalliseen moninaisuuteen osallistumisesta ja mukaanpääsyä koskevissa asioissa: valtioilla, kaupungeilla ja kulttuurilaitoksilla on ohjelmia, joilla on pyritty saamaan kulttuuripalvelujen pariin alempiin sosiaaliluokkiin kuuluvia ja mahdollisimman monien ammattiryhmien edustajia.

On huomioitava, että kulttuurin ja kulttuuripolitiikan merkitystä muilla hallinnon aloilla on nostanut myös arvostuksen kasvu, joka on liittynyt talouden ja työelämän sekä hyvinvointipalveluiden kulttuuristumiseen.

Kulttuuripolitiikkaa tarvitaan edelleen ja entistä enemmän kertomaan taiteiden sekä ajattelu- ja elämäntapojen moninaisuudesta. Sitä tarvitaan rakentamaan siltoja ja positiivisia sekamuotoja eri kulttuurien ja ilmaisutapojen välille.

Lisäksi se on yksi keino ohjata kulttuuristuvan talouden ja moninaistuvan yhteiskunnan suhdetta. Jos hallinnon ala vielä nykyistä paremmin onnistuu määrittelemään elämäntapakulttuurin toiminta-alueekseen, laajentuvat sen asemat moninaistuvan yhteiskunnan ryhmäsuhteiden organisoinnissa entisestään.

Tarvitaan myös kulttuuripolitiikan perustutkimusta, joka kriittisesti arvioi olemassa olevaa toimintaa ja osoittaa tarpeita uudenlaiselle toiminnalle.

Teksti on lyhennelmä uusien professoreiden juhlaluennosta 18.5.