Kun faktat jätetään tarkistamatta

Kun isoisovanhempamme palasivat sodista, pellonraivauksesta ja muista urotöistä, kulki kylillä sanonta, että asian täytyy olla totta, kun se luki lehdessä. Tai ehkä vain muistelen jotain, mitä sanottiin joskus jossain televisiosarjassa.

Yhtä kaikki, usko kirjoitetun kielen kaikkivoipaisuuteen on monilla järkkymätön. Painetun sanan juoppo ja epäilemättä luottokelvoton pikkuveli internet taas viis veisaa perinteisesti pyhänä pidetystä totuudenmukaisuudesta.

Netissä valttia on nopeus. Faktat tsekataan myöhemmin – jos joku siis älähtää. Ja aina parempi jos älähtää. Siitä saadaan jatkojuttu. Tarinassa on tapahtunut käänne, käänne paskapuhumisesta kohti totuutta. Jos sitäkään. Toisinaan keksityn tarinan ympärille kääritään vain uusi ”esimerkki totuudesta”.

Ilmiöstä kirjoitti ansiokkaasti joulukuussa Esquiren verkossa freelance-journalisti Luke O’Neill. Hän myönsi itsekin syyllistyneensä nopeus on kuningas -ajatteluun.

Puhtaan journalismin Olympoksen siintäessä ajatuksissa, kuukausipalkkansa eteen punnertava toimittaja hankkii voileipärahat enimmäkseen verkkopätkistä, joita ei useinkaan ennätä tupla-tarkistamaan.

Verkkomediat elävät tunti- ellei jopa minuuttisyklissä. Jos Justin Bieber tai paavi on jäänyt housut kintuissa kiinni juna-aseman vessassa, se joka saa asian ensimmäisenä verkkoon, niittää mainetta – ja joskus jopa mammonaa.

Verkkosisällön Graalin malja on se, kun juttu muuttuu viraaliksi (goes viral, kuten netin äidinkielellä englannilla sanotaan). Tämä tarkoittaa sitä, että se saavuttaa some-jakamisen kriittisen massan ja alkaa ruokkia itse itseään klikkauksina.

Marko Ahosen Homot aviohelvettiin -blogi Keskisuomalaisen verkossa yli 200 000 lukukerrallaan oli härmäläinen nanoversio viraaliksi sinkoamisesta. Kansainvälisellä kentällä huippuviraalit napsivat klikkejä jopa toista miljardia, kuten YouTubesta löytyvä Psyn Gangnam Style -video, joka tähän päivään mennessä on kerännyt pökerryttävät 1,8 miljardia latausta.

Viraalin metsästämisessä on kaksi suurta ongelmaa. Kun perinteiset mediatalot yrittävät päästä kilpajuoksuun mukaan BuzzFeedin ja Twitterin kaltaisten nettisprinttereiden kanssa, unohtuu totuudenmukaisuus yhä useammin myös painetussa sanassa. Tärkeintä on olla nettinatiivi ja ketterä some-sukkula.

Vielä jäätävämpi skenaario toteutuu, kun verkkomediaan luvattomalla haulikolla ammuttu kyläjuoru maksaa ihmishenkiä. Tästä kotoista esimakua antaa Muuramessa viime vuonna todistettu tapaus, jossa viattomasti neuvoa koulupojilta kysynyt autoileva herra sai pedofiilin leiman. Jonain päivänä vastaava somessa masinoitu kampanja saa liian innokkaita lynkkaajia liikkeelle ja peruuttamaton tapahtuu.

Mutta mikä ratkaisuksi? Internetistä virta pois? Vai olisiko aika itse kunkin tykönään pohtia, kuinka ajatuksella netissä lilluvaa höttöä tulee analysoitua? Vai nieletkö kaiken purematta, kuin tyhjän konvehtirasian ääreltä havahtuva jojo-laihduttaja?

On merkillistä kuinka fiksut ja koulutetut ihmisetkin vaipuvat jonkinlaiseen hypnoosiin nettiuutisia selatessaan. Kyse ei ole järjen puutteesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että nettiä selaillaan kaiken muun ohessa, sen kummemmin ajattelematta. Päänsisäisen portinvartijan ohi livahtavat yhtä lailla uutiset, juorut kuin uutisankatkin. Kuka varmistaa, että portsari on hereillä, ellet sinä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.