Kun kolkuttavalle ei avata

Nuorten mielenterveysongelmat nousivat jälleen keskusteluun tällä viikolla Helsingin Sanomien (9.9.) jutusta, jossa äiti kertoo hakeneensa turhaan apua mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsineelle 21-vuotiaalle pojalleen. Ahdistunut, pikaisesti hoitoa tarvinnut Aki teki itsemurhan kesän kynnyksellä.

Poikaa palloteltiin eri ammattilaisten välillä: päihdeongelma esti mielenterveyspalveluihin pääsyn ja päinvastoin.

Näin ei tietenkään – ja varsinkaan enää – olisi pitänyt käydä. Päihde- ja mielenterveyspalvelut on jo monin paikoin yhdistetty. Niin myös kyseisen pojan kotipaikkakunnalla Espoossa.

Silti näin tapahtui.

Onko mielenterveys- ja päihdepalvelujen yhdistämisessä sittenkin menty hallinto edellä ja pyritty yhdistymisellä luomaan vain mahdollisimman suuria yksiköitä, jolloin asiakas tarpeineen on unohtunut? Suuressa yksikössä asiakas jää liian helposti näkymättömiin ja putoaa palvelujen väliin. Pienissä yksiköissä asiakkaat tunnetaan paremmin, jolloin myös hätä voidaan usein tunnistaa helpommin.

Hoitoalan ammattilaiset eivät varmasti käännytä autettavaa pois ilkeyttään. Todennäköisesti näin käy, koska hoitopaikat ovat jo täynnä muita heikossa kunnossa olevia autettavia.

Mutta kenenkään hoitoa tarvitsevan ei silti pitäisi jäädä ilman apua.

Median tapaa nostaa esille surullisia tapauksia mielenterveyspalvelujen saatavuuden puutteista on myös arvosteltu.

Arvosteluksi voi katsoa myös alan keskeisen asiantuntijan, professori Jouko Lönnqvistin kommentin Kansallinen mielenterveys- ja päihdesuunnitelma 2009–2015 -raportin loppupohdinnoissa. Hän katsoo, että media on vuosikymmenten aikana omaksunut aiheen uutisoinnissa stereotyyppisen asenteen.

Lönnqvistin mukaan uutisoinnissa suomalaisten mielenterveyden hoidon nähdään olevan huonoissa kantimissa ja menevän koko ajan huonompaan suuntaan. Lönnqvist sanoo uutisoinnin korostavan, että erityisen uhkaavasti heikentyy lasten ja nuorten mielenterveydenhoito. Hän huomauttaa, että tutkimustieto ei tue tätä käsitystä: tilanteen kurjistumisesta ei ole näyttöä.

Mutta tutkimustiedon ja mahdollisten kohentuneiden lukujen taakse ei pidä piiloutua, sillä jokaisen autettavan hätä on ainutlaatuinen. Niin myös alussa kuvatun Akin ja hänen perheensä hätä.

Sen hädän taakse useimmiten kätkeytyy palveluissa ilmeneviä ongelmia. Juuri niistä median pitää kertoa.

Muutoin liian helposti tuudittaudutaan tuijottamaan kohentuneita mielenterveyslukuja ja sivuutetaan yhä olemassa olevat palvelupuutteet sekä uusien mahdollisten sudenkuoppien syntyminen.

Akin tarina kertoo karulla tavalla, että päihde- ja mielenterveyspalvelujen yhdistäminen ei hyvistä tavoitteista huolimatta toimi aukottomasti. Pallotteluun sorrutaan yhä ja siksi palvelujen yhdistämisessä näyttäisi olevan vielä paljon korjattavaa.

Palvelupuutteisiin tarttuminen on vahvojen tehtävä – ei sairastuneiden ja heidän perheidensä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.