Kun maailma ei riitä

Alkusyksyn suuret puoluekokoukset avasivat loppusuoran koko maailman seuraamalle vaalitaistelulle. Marraskuussa valitaan Yhdysvaltain presidentti neljäksi seuraavaksi vuodeksi.

Vastakkain ovat istuva presidentti, demokraattien Barack Obama ja republikaanien Mitt Romney. Puoluekokouksissa demokraatit onnistuivat republikaaneja paremmin. Demokraattien kampanjaan palautui positiivinen vire kokouksessa, joka tarjosi enemmän konkretiaa kuin Romneyn onttoina pidetyt linjaukset viikkoa aikaisemmin.

Obama näyttää nyt johtavan useimmissa vaa’ankieliksi arvioiduissa osavaltioissa. Silti hänen johtonsa on niukka siihen nähden, että Romneya pidetään heikkona vastaehdokkaana.

Kannatuslukujen vakiintuneisuus kertoo poliittisten asetelmien lukkiutumisesta. Omaa ehdokasta kannatetaan tai ainakin vastaehdokasta vastustetaan jo periaatteesta. Persoonillaan Obama ja Romney kieltämättä ruokkivat tätä asennetta. Näin tärkeiden riippumattomien ja liikkuvien äänestäjien merkitys korostuu entisestään.

Yhdysvaltain poliittinen maisema on niin omalaatuinen, että ulkopuolisen on vaikea löytää sen arviointiin edes käsitteitä. Ilmeistä silti on, että Obama pystyy yhdistämään erilaisempia ihmisiä kuin Romney.

Yksi Romneyn harmeista on hänen tukijoukkojensa jakautuneisuus. Teekutsuliikettä ja uuskonservatiiveja yhdistää Obaman vastaisuus, mutta aatteellisesti siivet ovat kaukana toisistaan.

Konservatiivisuudessakin on jyrkkiä eroja. Teekutsuliikkeessä se nojaa pitkälti perinteiseen eristäytymiseen Amerikka-linnoitukseen. Maailman parhaan maan Yhdysvaltojen tulee pysytellä erossa Euroopan ja koko muun maailman rappiosta ja kääriytyä omaan vauraaseen onneensa, joka nousee yksilöiden aloitteellisuudesta ilman liittovaltion tai verottajan tasapainotuksia.

Uuskonservatiivit ovat puolestaan avoimesti globalisteja. Yhdysvallat on niin mahtava ja hieno maa, ettei sen tarvitse välittää suurvaltatasapainosta tai kansainvälisen yhteisön rajoituksista. Koska maailmanrakenteen perusarvojen määrittely on Yhdysvaltain pyhä tehtävä, ulko- ja suurvaltapolitiikka kulkee sisäpolitiikan edellä – talous- ja yhteiskuntapolitiikan hoitavat markkinavoimat eli uusliberalistinen kapitalismi.

Vajeista viis. Presidentti George W. Bush sotahaukkoineen rahoitti pari sotaakin luottokortilla. Jos omistaa koko maailman, ei sille voi olla velkaa.

Republikaanien puoluekokouksessa tätä oppia julisti Bushin entinen ulkoministeri Condoleezza Rice, jonka mukaan Yhdysvaltain hyvinvointi ja johtajuus maailmalla kytkeytyvät toisiinsa.

Uuskonservatiiveja myötäillen Romney on nimennyt Venäjän Yhdysvaltain suurimmaksi geopoliittiseksi viholliseksi ja julistanut Obaman rampauttaneen Yhdysvaltain roolin vapaan maailman johtajana.

Esimerkiksi laivastoa Romney kasvattaisi ”Kiinan patoamiseksi” rivakammin kuin amiraalit suosituksissaan. Sotilasbudjetin raju paisuttaminen on ristiriidassa säästöihin pyrkivän talouspolitiikan kanssa. Kun verojen korotukset eivät käy teekutsuliikkeelle, jo ennestään tähtitieteellistä liittovaltiovelkaa pitäisi vain kasvattaa.