Kun maiskutus taukoaa

Ja tapahtui niinä päivinä, että meikäläinen napotti niiden satojen tuhansien suomalaisten joukossa, jotka ovat istuneet läpi uuden Tuntemattoman sotilaan.

Istuneet ja itkeneet.

Vaikka kuinka yritin pihistää, kolmessa kohtauksessa lähellä oli ultimaattinen parkuitku.

Elokuva oli hieno, ja parilla muutoksella siitä olisi tullut täydellinen.

Se elokuva-arviollisesta osuudesta.

Eniten itse pohdin sitä keskustelua, jonka keskiössä on ollut kysymys oliko nyt ihan pakko.

Pitikö kolmas versio tehdä?

En jaksa pillastua siitä, mikä on totta ja mikä väritettyä. Oliko sotimiskohtauksia liikaa. Opettaako elokuva mitään tai onko se liian totta. Tekeekö se sankareita tavallisista ihmisistä, jotka eivät ole valinneet osaansa.

Vaikka ei elokuva mikään dokumentti ole, se on kuitenkin todellinen.

Siksi se piti tehdä.

Siksi että nekin, jotka eivät tiedä, tietävät jotain.

Vaikka kotikatsomoissa on katsottu vuodet toisensa perään vanhempia tuntemattomia, en minäkään niitä ole koskaan oikeasti katsonut.

Tuijottanut vain tavan vuoksi.

En ole varma kannattaako sotimisesta tietääkään kaikkea, mutta siitä olen varma, että historiasta pitää.

Kun elokuvateatterista kävelee ulos lauma alle parikymppisiä nuoria kasvot ilmeettöminä, jotain on pään sisällä tapahtunut.Ehkä maailma on avartunut johonkin suuntaan ja silmät avautuneet sille, mitä ihmisyyteen kuuluu, kun se on karuimmillaan.

Se on paljon asialta, jota sanotaan viihteeksi.