Kun musiikki on pelkkä vitsi

T uoreessa Rumbassa (16/08) arvostettiin peräti yhden pisteen verran brittiläisen power metal

-jyrä DragonForcen viimeisintä hengentuotetta Ultra Beatdown. Itse uskaltauduin antamaan samaiselle albumille neljä pojoa viidestä (Ksml 11.8.).

Puuttumatta sen enempää kummankaan arvion sisältöön haluaisin hellästi kosketella kysymystä: onko järkeä pistää kriitikkoa arvioimaan power metal -levyä, jos koko genre on hänen mielestään iso vitsi?

Tunnustan toki myös sen mahdollisuuden, että edellä mainittu albumi on oikeasti täyttä tuubaa ja meikäläinen osoittaisi suurempia lahjoja kahden metrin mittana Vapon turvesiilossa kuin sanomalehden musiikkikriitikkona.

Sillä eikö, rakkaat musiikin ystävät, ole niin, että musiikissa genrestä kuin genrestä voi tehdä vitsin?

Power metalissa pistetään tilulilu peittämään biisien lapsellinen kömpelyys. Sanoituksissa taas on yhtä vähän järkeä kuin Teletappien pöytäkeskustelussa.

Black metalissa puetaan päälle numeroa liian pienet nahkahousut ja naamioidutaan pingviiniksi. Koska tässäkään genressä ei osata soittaa, keskitytään sen sijaan veren kurlaamiseen ja kirkkomaiden sabotointiin.

Death ja thrash metallissa omakotitalolähiöiden pojat ovat täynnä vihaa ja halveksuntaa. Sapettaa niin jumalattomasti, että mikrofoniinkaan ei pysty kuin örähtelemään tai rääkymään.

Hard rockissa ratsastetaan takavuosikymmenten rokkikukkojen maineella, jotka tekivät naisten kaadosta ja tolkuttomasta kemikaaleilla läträämisestä ammatin.

Vaihtoehtorockissa kammataan tukka naamalle, pukeudutaan villatakkiin ja ollaan nokkelia. Soitto on yhtä tuoretta kuin ylivuotiset potut, mutta asian ytimessä ollaankin lavalla, jossa viuhdotaan ja toikkaroidaan kuin kohtauksen saaneet vieterinuket.

Elektropopissa pojat näyttää tytöiltä ja tytöt lapsilta. Tekopirteillä melodioilla vedotaan kuulijan sisäiseen lapseen ja jokainen tietää kuinka laadukasta settiä muksujen Huvitutti -konserteissa kuulee.

Hip hopissa puhutaan horoista ja siitä kuinka laitetaan akkaa koko yön. Tai äidinpökkijää luodikolla visiiriin. Tai riihikuivaa taskuihin niin, että käsiä särkee. Musiikin kanssa tällä lökäpöksyhölmöilyllä ei ole mitään tekemistä. Eihän ne edes soita mitään.

R'n'b:ssä ulistaan kuin oltaisiin lakanoiden välissä. Ja siitähän siinä ulinassakin on kyse. Kun se kahden euron Casio-komppi on alkanut, eikä ole mitään sanottavaa, niin täytetään minuutteja voihkimalla oi beibe, yeah.

Jokaisen kriitikon nimen perään voisi laittaa, että mitkä genret ovat hänen mielestään kovaa shitttiä ja mitkä ovat pelkkä vitsi. Jos arvioitavan levyn ja kriitikon diggailemat genret eivät täsmää, saa lukija ahaa-elämyksen ja säästyy enemmältä vatutukselta, kun se tyhmä kriitikonplanttu ei osaa asiaansa.

Toisaalta, jos kriitikkoja olisi uskominen, olisi tosi-tv kuollut kapaloihinsa, formaattiradion soittolistat maatuisivat kompostissa ja Madonnan ura olisi tyssännyt 1990-luvulle.

Kirjoittaja on Baana-sivujen tuottaja ja musiikkikriitikko.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.