Kun odottaa aina pahinta, ei tule turhia pettymyksiä

Sanonta onnea tuovista sirpaleista on selvästi jonkun positiivisuuden nimiin vannovan täti-ihmisen lanseeraama. Kun lapasesta lipsahtanut juomalasi räjähtää tuhansiksi pirstaleiksi keittiön lattialle, ei onnenkantamoinen ole ihan ensimmäisenä mielessä.

Sirpaleet tuovat onnea, my ass! Koko sanonnan tarkoitus on vain löperösti hyvää tarkoittaen yrittää lievittää potutusta siitä, että ensin pitää lakaista harjalla isoimmat palaset rikkalapioon ja sitten imuroida koko huone huolellisemmin kuin sen on tehnyt ikinä aikaisemmin.

Taannoinen, t-paidan sloganiksikin päätynyt "positiivisuus on perseestä" -lauseke onkin toiminut filosofisena johtotähtenäni jo pitkään.

Kun odottaa aina pahinta, ei tule turhia pettymyksiä.

Elämänfilosofiaani ei pidä silti sotkea masentuneeseen pessimismiin. En toki suhtaudu kaikkeen tulevaan samoin, eihän siitä mitään tulisi. En siis suinkaan odota joka hetki, että taivas putoaa niskaani ihan justiinsa.

Mutta niinä hetkinä, kun keskiverto pälliäinen haaveilee vatsa lepattavia perhosia täynnä kohta koittavasta elämänsä huippuhetkestä, minä oletan, että kohta tulee skeidaa naamariin ja kunnolla.

Varsikin bänditoiminnassa tämä on osoittautunut toimivaksi ohjenuoraksi. Jokainen keikkaileva muusikko, joka väittää, että "ei sillä ole väliä, onko paikalla 20 vai 2 000 ihmistä", valehtelee niin että korvat väpäjävät. Jossakin vaiheessa iltaa artisti kuin artisti arvuuttelee kollegoiltaan, että kuinkakohan paljon tänään on väkeä paikalla.

Kun asennoituu valmiiksi siten että "paskat sinne ketään tule", tuntuu jo muutama kymmenen lipun maksajaa ihan mukavalta. Jos yleisöä onkin tupa täynnä, on rinta rottingilla kuin Ile Kanervalla, ja adrenaliiniin ryskyessä elimistössä saa soittaja piiskattua itsestään vähintään 85 prosenttisen suorituksen normaalin 60 prossan sijaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.