Kun penkeilläkin on korvat

Yhdellä lapsuuden mökkireissulla isä antoi tulla koko laidallisen. Edessä oleva kuski oli tolvana, tonttu, järjetön ja vaikka mitä. Hän valitsi väärät ajoradat ja ajoi liian hitaasti mutkaisella tiellä. Ajokorttia hänelle ei ainakaan olisi koskaan pitänyt myöntää.

Olin noin 7-vuotias ja kuuntelin tarkkaavaisena. Olin tietysti samaa mieltä isäni kanssa, sillä vaikka ajamisesta ja liikennesäännöistä en mitään ymmärtänyt, sen tiesin, että isä on näiden juttujen suhteen melkoinen taituri.

Kun sitten vihdoin pääsimme ohittamaan vajaaälyisen kuskin, minä käännyin takaikkunalle, puristin pikkuisen käteni nyrkkiin ja heristin sitä tuimalla ilmeellä höystettynä taakse jääneelle kuskille. Tunsin itseni isän pikku apuriksi.

Kuski ja pelkääjän paikalla istuva nainen reagoivat heristelyyni heiluttamalla iloisesti takaisin. ”Voi ei”, parahdin ääneen. Kerroin tuohtuneena vanhemmilleni kuinka eleeni oli tulkittu ihan väärin. Sen sijaan, että olisin saanut heidät nauramaan tai toteamaan takana olevan kuskin entistä tollommaksi, sainkin ankaran kurinpalautuksen. Että ”ei noin saa tehdä. Tuo on huonoa käytöstä ja vieraille ihmisille ei heristellä nyrkkiä.”

Pahoitin mieleni. Tietenkin ja ihan syystä. Sillä miten 7-vuotias olisi voinut tietää, että haukkua saa, kunhan kohde ei kuule. Pienten korvien läsnäolo olisi hyvä muistaa nykypäivänkin liikenteessä. Näin vaikka hyvä ystäväni onkin sanonut varsin vakuuttavasti, että ratin takaa löytyy ainoa paikka, missä keski-ikäinen nainen saa polttaa päreensä ja päästellä höyryjä olan takaa ja surutta. Ajatukseen kuitenkin sisältynee reunaehto ”ollessaan autossa yksin”.

Itse huomaan tyytyväni protesteissani nykyisin tööttäilyyn ja huomaamatta tehtyihin kansainvälisiin sormimerkkeihin. Alati kasvavan tieraivon maailmassa ei uskalla näyttää keskisormea, mutta vilauttamalla sitä puoli huolimattomasti itsekseen saan melkein saman tyydytyksen kuin näkyvillä eleillä. Sitä ikään kuin sivaltaa vielä osuvammin kun toinen ei edes huomaa. Hihassa vilahtanut sormimerkki ei myöskään näy takapenkille.

Lopuksi on vielä kommentoitava kolumnikumppani Mervi Varosen viimeviikkoista parkkikolikko-kolumnia. Olen hänen kanssaan täysin eri raiteilla. Maksukortilliset ja puhelin appseihin perustuvat mittarit ovat parasta mitä parkkeerauksen saralla on sataan vuoteen tapahtunut. Minun kukkarostani ei nimittäin löydy ikinä kolikon kolikkoa. Nytkin pussin pohjalta seilaa vain hiuslenkki, burana ja hammastikku. Niillä ei parkkiaika irtoa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .